Viikonloppu oli pilvinen ja viileä, ajoittain aurinko pistäytyi lämmittämään mukavasti. Aamusella vilkaisin rinkkaa, no nimettäköön Kohmeloksi, ja se näytti, niin ikään kuin olisi pettynyt, taisi olla kylmissäänkin kostean yön jälkeen.
Sanoin sille, että on aika viedä sinut päivänvaloon ja ihmisten ilmoille. Niinpä lastasin siihen kaikenlaista tavaraa ja astelimme reippaasti pitkää alamäkeä ensimmäiseksi kuppilaan.
Tyrmiän yrmeänä se siinä katseli ikään kuin sanoakseen, mitä tämä nyt on, eikös pitänyt ulkona kävellä. - Eipäs nyt hosuta, otetaan kuules ihan rauhallisesti tämä aamu, Meillä on koko päivä sikaa kävellä yltympäriinsä, kattele nyt vaan meininkiä, sanoin.
Rauhallista ja rentoa meninki olikin, ehkä tuulisen koleahkon sään takia.
Kuppilasta etenimme keskustan läpi kävelykatua ja biitsiä seuraten edemmäs. - Katos siinä se nyt on se Atlantti. Oikeastaan minun pitäisi viedä sinut tuonne lappeelleen auringonpalvojien viereen, jotta piristyisit, sanoin. Kohmelo oli vaiti. Fundeerasin, että kyllä mun pitää ruveta pitämään sille seuraa.
Sanoinkin sitten sille, että kuules kyllä me kohta lähdemme vaellukselle, kävelemme kunnon etappeja. Täytyy ensin suunnitella tarkkaan, ei katos parane suin päin rynnätä. Ja kappas, ihan kuin Kohmelo olisi selässäni vähän liikahtanutkaan, vai tuliko se oli.
Muutaman tunnin kävelimme nousuja ylös ja alas, Kohmelo ja minä, ja kertyi lähes 11 kilometriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti