Islares - Liendo

Eilen torstaina (18.6.) saavuin albergueseen ihme ja kumma ensimmäisenä. Ehkä kun eiliseen alberguen yöpymismaksuun sisältyi aamupala kahveineen, niin kuusitoistakilometriä taittui nopeasti.

Se taivallettuani olikin jo kova kahvijano ja poikkesin ensimmäiseen baariin. Kysyin alberguen sijaintia. Sanottiin, että haluatko yöpyä alberguessa, ja siltä istumalta sain avaimen.

No, illan mittaan tämäkin albergue täyttyi.

Ihanaa, sain rauhassa käydä suihkussa ja pestä vaatteeni ja valita sängyn.

Islaresista eteenpäin riitti nousuja ja laskuja - mitäpäs muuta vuoristossa - ja kauniita näkymiä joka ilmansuunnalla.

Helpotus kulkea näitä kuivia metsäteitä. Eukalyptukset tuoksuvat mieluisasti.

Pysähtelin ja ihastelin tämän tästä kuunnellen luonnon ääniä.

Nappulat korvissa musiikkia kuunnellen taitaisi kulkuani vauhdittua. Mutta kun kävelen luonnossa, haluan kuunnella luonnon ääniä.

Iltapäivällä alberguessa kaksi espanjatarta kysyivät, haluanko lähteä syömään heidän kanssaan. Niin ymmärsin. He eivät ymmärtäneet sanakaan englantia enkä minä heidän espanjaansa. Taisivat puhua baskia. Lähdin kuitenkin, oli jo nälkäkin. 

No mepä menimme kauas kylän keskustasta jonkin Casa ruokasaliin syömään päivän menun. En ymmärtänyt suullisesta ruokalistasta mitään, arvailin vain. Ihan hyvää ja paikallista ruokaa sain: alkuruoaksi pasta-kanasalaattia, sitten kalaa ranskalaisilla ja jälkiruoaksi jotain puuron tapaista. 

Ihan mukava ja mielenkiintoinen hetki tämäkin, tai pikku tapaus. Elehtien jotain sentään saimme kommunikoitua. 

Aamulla sain toiselta rouvalta kolme luumua evääksi.

Castro-Urdiales - Islares

Eilen illallispöydässä pohdimme, pitäisikö palata Popenãan ja kävellä automatka, noin 14 kilometriä, takaisin Castroon. Useimmat, kuten minäkin, jatkoivat kuitenkin Castrosta eteenpäin. Ajattelin, että automatka liittyi caminon suomiin lahjoihin.

Castro-Urdialeksen biitsiä keskustan suunnalla.

Yksityinen majatalo oli välillä mukava kokemus. Nukuin sikeästi vahvan ja runsaan illallisen jälkeen. (Söimme suuren annoksen spagetti bolognesea runsaan juustoraasteen kera, ei sen kummallisempaa.)

Useimmat olivat vielä nukuksissa kuuden aikoihin aloittaessani rinkkani pakkaamista. Yhteisessä makuusalissa meitä oli loppujen lopuksi kolmetoista caminolaista.

Fiilis oli keskiviikkoaamuna (17.6.) pirteä ja hyvä. Lähdin hissukseen seitsemältä kävelemään alamäkeä Castron keskustaan päin. Välillä poikkesin aamukahville.

Hakkuujätteet on hienosti paketoitu, helpottaa lastaamista.

Samat caminolaiset tai useimmat heistä ohittivat minut puolenpäivän jälkeen.

Yövyimme pienessä Islaresin kylässä alberguessa. Alkuillasta sekin tuli täyteen. Lähistöllä on pensionaatti ja hotelli, niin yöpyivät sitten siellä.

Itse olin nyt ajoissa alberguessa ja sain vielä alasängynkin. Jostain syystä jotkut olivat ohittaneet alberguen ja menneet keskustaan tai biitsille. Takaisin tullessaan albergue olikin täynnä.

Nopeasti poutainen sää ja lauha tuuli ovat kuivattaneet polut ja tiet sateen jäljiltä.

Ensimmäistä kertaa oli penkki ja roskis aivan polun varrella. Viivähdin siinä tovin ja söin eväitäni.

Albergue sijaitsee ihanalla paikalla. Sininen Biskajanlahti biitseineen on lähellä ja näkyy pihalta ja ikkunasta.

Aurinko on paistanut koko päivän lämpimästi ja vielä illallakin. Pyykit kuivuivat nopeasti.

Bilbao - Castro Urdiales

Tiistaipäivän (16.6.) etapista tuli hurjan pitkä, lähes 50 kilometriä. Jos nimittäin oppaiden kilometrimääriin on luottamista.

Alkumatka Bilbaosta oli teollisuusaluetta. Ihan mielenkiintoista nähdä sitäkin puolta caminolla.

Tarkoitukseni oli majoittua Portugaleteessa, eli alberguessa noin parinkymmenen kilometrin päästä. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten oli jatkettava eteenpäin paikkaan nimeltä Popeña. 

Popeñan biitsialue. Albergue on lähellä, harmi vain, että oli täynnä.

Siellä oli albergue, Mutta kun vihdoin löysin sen, oli se täynnä.

Meitä caminolaisia oli useampia oven takana miettimässä, mitä tehdä ja minne mennä.

Alberguen ystävälliset ihmiset soittivat ja tilasivat auton Castrossa sijaitsevaan majapaikkaan. Autoon ei mahtunut kuin neljä kerrallaan, joten ties kuinka monta kertaa ajoi noin 14 kilometriä edestakaisin. Kuljettaja olikin yksityistä ja hienoa majataloa pitävä. Siellä oli musiikit, uima-altaat jne. Söimme myös runsaan ja maittavan illallisen siellä.

Aika myöhäiseen, epätavalliseen myöhäiseen, ennen kuin päästiin levolle.

Lezama - Bilbao

Maanantaiaamuna (15.6.) olin vielä saksalaisrouvan kanssa aamupalalla. Kävelimme yhdessä jonkin matkaa, mutta sitten sovimme että jatkan oman tahtiini.

Koko etapin ajan oli pilvistä ja poutaa. Reittiä oli mukava kävellä; nousua ja laskua sopivasti, ilma viileä ja happirikas. Vasta kuuluisaan Bilbaoon laskeutuessani alkoi sataa kunnolla.  

Tulokuvat kaupunkiin jäi ottamatta. Jos ilma olisi ollut poutainen, olisin ylämäen laelta saanut hyvät kuvat. 

Lezamasta oli vain kymmenen kolmetoista kilometrin matka kaupungin laidalle, joten olin jo varhain majapaikkaa etsimässä. Ensimmäiseksi menin tietysti kahville ja haukkaamaan jotain syötävää.

Sää poutaantui puolen päivän aikoihin ja muuttui aurinkoiseksi, joten päästessäni eroon rinkasta oli mukava kierrellä majapaikan ympäristöä.

Vastassa olivat suurkaupungin melut ja hälyt, käryt ja pölyt. Oli kerjäläisiä, roskia silmiin pistävästi, jonoja ja ihmisten vauhdikasta ryntäilyä.

Sattui vielä niin, että Guggenheim on maanantaisin kiinni. Museo avautuisi seuraavana päivänä vasta kymmeneltä. 

Suunnittelin alunperin jääväni pariksi päiväksi kaupunkiin, mutta mieli muuttui päivän aikana.

Näin hienoa kohdetta en osannut valokuvatakaan. Jäi kohteesta nyt jotain muistoksi.

Museo tuli nähtyä nyt vain ulkoa päin. Ja olihan se upeaa nähdä tämä arkkitehtuurinen nähtävyys ympäristössään. Se sai riittää. Kävelin monta tuntia crocseilla - eivät toimi oikein pitkällä kaupunkikävelyllä.

P.S. Kuulin juuri eräältä, jolle Guggenheim oli pettymys, että Kiasma Helsingissä on parempi.

Gernika - Lezama

Täällä caminolla mielialani vaihtelee laidasta laitaan. Aamuisin voisin kävellä vaikka maailman ääriin. Iltapäivisin taas että kyllä tämä nyt tällä erää riittää.

Laskin juuri, että olen ollut matkalla yhteensä 63 yötä.

Jäin Gernikaan lauantaipäiväksi. Perjantainen etappi otti voimille vähän joka tavoin. Nyt sain levättyä rauhassa ja kuivateltua alberguessa pestyjä vaatteitani.

Sateli tämän tästä, mutta jonkin verran tuli kierreltyä tätä pikkukaupungin keskustaa. Ehkä kun oli lauantaipäivä, keskusta vaikutti levottomalta. Illalla vanha väki kiiruhti kirkkoon ja nuoriso hengailemaan aukioille. Baarit täyttyivät perheistä.

Sunnuntaiaamu oli lämmin ja raikas sateen jälkeen. Seitsemän aikoihin kun lähdin liikkeelle, oli kaikkialla hiljaista - ei autoja, ei ihmisiä. Kävellessäni katselin, jos kuitenkin joku baari olisi auki. Eräässä baarissa oli valoa. Heti virisi pieni toivon kipinä aamukahvista. Yksi pyöräilijäkin tupsahti siihen, kokeilimme avata ovea, lukossa oli. Ikkunan raosta sain kuulla, että puolen tunnin päästä avautuisi. Laskeskelin, ettei kannata jäädä odottamaan, sillä siinä ajassa ehtisin jo aika pitkälle.

Tien varrelta

Aamuaurinko kuivatti kuraista polkua sieltä täältä, mutta suurimmaksi osaksi nousut ja laskut olivat aikamoista kuravelliä. Sai varoa ettei uponnut ja juuttunut kiinni. Aivan kuin kävelisin isossa taikinalaarissa.

Yhdentoista aikoihin pyhiinvaeltajia alkoi ilmaantua taakseni ja ohittamaan - pieniä ryhmiä ja pareja. Kaikilla kengät ja housunlahkeet kurassa, joillakin jopa rinkkakin.

Neljän paikkeilla olin alberguessa ja sain onnekseni viimeisen alasänkypaikan. Myöhäisimmille sanottiin, että täynnä ja ohjattiin eteenpäin.

Mutta sitten, yllätys, yllätys - kuka siellä alberguessa olikaan - siellä oli saksalaisrouva, josta kerroin aiemmin. 

"Missä sinä olet ollut, olen niin paljon ajatellut sinua", hän huudahti minut nähtyään. Hän oli ottanut bussin ja käynyt kuitenkin polvensa takia jo Bilbaossa.  Tullut sitten takaisin Lezaman albergueseen.

Aika sisukas rouva, täytyy sanoa. Hän aikoo kävellä Santiagosta edelleen aina Finisterreen saakka, noin 90 kilometriä lisää. Caminolla hän voi olla vaikka puoli vuotta, sillä lentolipussa ei ole paluupäivää. Edullinenkin lento on, meno-paluu yhteensä 202 euroa.

Kävimme yhdessä illallisella ja tarkistimme aamuksi seuraavan etapin suunnan. Useaan kertaan hän sanoi, että mene vain omaa vauhtiasi.

No, seura tuntui taas ihan mukavalta, varsinkin kun olin saanut olla lähes pari päivää yksikseni. 

Ziortza - Gernika

Perjantaiaamuna oli poutaa - taivas näytti kuitenkin kovin harmaalta. Aprikoin luostarin alberguen edustalla, tuleeko sadetta vai ei. Varmuuden vuoksi laitoin sadevaatteet päälle.

Ennen lähtöä kertailimme vielä mitä reittiä kukin kulkisi. Kaikki toiset sanoivat kävelevänsä maantietä pitkin, koska camino on liian mutainen. Sanoin haluavani kulkea caminolla, siis metsäistä ja kivilouhikkoista reittiä vaarasta huolimatta. Ja eikös saksalaisrouva siihen, "jos sinä menet caminolle, minä tulen myös". Vähän hirvitti, yritin sanoa, että kestääkö polvesi, eikö olisi parasta mennä muiden mukana maantietä pitkin. "Ei, minä tulen kanssasi."

Soolomatkaajana aloin väsyä jatkuvaan seuraan. Kaipasin yksinoloa. No, tuntuihan toki turvallisemmalta lähteä vaikealle reitille kahdestaan.

Kävelyn mittaan selvisi, että rouva on 72-vuotias, maatalon emäntä, kasvattanut neljä lasta aikuiseksi. Miehensä ei voi jalkojen takia tulla caminolle. Kysyin, miksi hän sitten haluaa kävellä täällä. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän on pyykännyt, kokannut jne. Eikä ole voinut nuorempana lähteä. "En tiedä miksi, mutta haluan vain kävellä täällä", lausahti hän lopuksi. Siis vähän samoin perustein kuin minäkin.

Amerikkalaiselta hän oli saanut särkylääkettä ja ties mitä rohtoa polvivaivaansa. Rouva sanoi kävelevänsä Bilbaoon saakka. Siellä vasta menee sidottavaksi tai jotain.

Ehdotin hänelle, että menisi bussilla Gernikasta Bilbaoon ja tulisi sitten takaisin kävelemään. "Ei, kävelen sinne", kuului päättäväinen vastaus.

No, kävelimme yhdessä vaikeakulkuista reittiä pitkät matkat. Odottelin häntä. Ylämäissä hän hengästyi niin että piti pysähtyä tämän tästä. Minua huolestutti moinen meno.

Sydämen takia hän ei juo kahvia lainkaan eikä ota alkoholia. Sen hän selitti monet kerrat.

Olin jo aika huolestunut. Lisäksi halusin olla yksikseni caminolla. Tämä ei tuntunut oikealta. Mutta mitä tehdä, en hennonut häntä yksin jättää, tietenkään.

Aina sopivan ja kuivan paikan tullen istahdimme syömään runsaita eväitämme. Ohittajille hän monesti selosti polveaan ja minä odottelin.

Kymmenisen kilometriä olisi vielä matkaa Gernikaan. Aloin tuskastua, tätä menoa olisi ilta myöhäinen.

Caminolla on sääntönä, että autat tarvittaessa ohittamaasi pyhiinvaeltajaa siten kuin voit. Mutta sitten jatkat omaa matkaasi, sillä aina takaa tulee joku joka tarvittaessa vuorostaan tekee voitavansa. Tämä sääntö alkoi mielessäni voimistua ja  mietin, miten voin erkaantua rouvasta häntä pahastuttamatta.

Mutta sitten: olimme pitämässä jälleen kerran taukoa, kun kohdalle tuli caminotuttuja. Alkoi aikamoinen selostus polvesta ja ties mistä. Odottelin vähän aikaa, alkoi jo viluttaa, eikä rouva näyttänyt huomaavan olinko siinä vai en. Sitten hoksasin, että tässä se tilaisuus erkaantua nyt on, ja lähdin jatkamaan omaan tahtiini. Välillä katsahdin taakseni ja näin rouvan seisovan tuttujensa keskellä, joten jatkoin menoani. Vakuutin itselleni, miksi huolestuisin hänestä, miksi en kulkisi yksin kun se kerran on ollut tarkoitukseni.

Oli jo iltapäivä saapuessani albergueseen, joka täyttyi kovaa vauhtia. Jonotettuani sain sentään vielä alasänkypaikan kuuden hengen huoneesta.

Rouvan näin illemmalla. Näkyi, ettei hän pitänyt erkaantumisestani - tai luulinko vain. Hän tokaisi, että tulitkin sitten kovaa vauhtia tänne. Ja sitten: "Onko huoneesi numero viisi, minun on yksi. Oletko syönyt jo iltapalan."

Aika poikki hän näytti olevan - oli tullut perille seitsemän aikoihin. Olin minäkin väsynyt moisesta kuravellietapista, mutta hyvilläni jälleen yksinolosta.

Deba - Ziortza

Keskiviikkona alberguen infopisteessä tähdennettiin eväiden hankintaa seuraavalle etapille, siis Debasta Markinaan (22,75 km), kun matkalla ei ole mahdollista hankkia mitään syötävää.

No, vanhempi saksalaisrouva oli majoittunut viereiseen sänkyyn. Sanoin hänelle, että menen ostamaan eväät huomiseksi ja syömään jotain. "Minä tulen mukaasi", hän sanoi. Siitä lähtien hän seurasi minua kuin "hai laivaa".

Mepä ostimme, ostimme aivan liikaa kannettavaksi leipää, juustoa, hedelmiä ja vettä. Lisäpainoa kertyi ehkä jopa kaksi ja puolikiloa. Siinä oli kannettavaa sateisena aamuna, ja 72-vuotiaalla rouvalla oli jo valmiina kipeä polvi. Hän oli liukastumut caminolla.

Tulin sanoneeksi torstaiaamuna aamupalan jälkeen sateen vain yltyessä, ja eilisen mutakelin ollessa vielä verkkokalvoilla, että taidan ottaa bussin Markinaan. "Jos jatkat bussilla, minä tulen myös", sanoi hän.

Selvisi, ettei suoraa bussiyhteyttä ole, vaan ensin on mentävä Ondarroaan ja otettava sieltä bussi Markinaan.

Bussipysäkin tiesin keskiviikosta, joten sinne, lyhyt odottelu ja ei kun matkaan. Bussista oli hienot maisemanäkymät merelle. Kaksikymmentä minuuttia ja olimme perillä.

Näissä kuvissa näkyy vähän kaikesta bussipysäkkiä ympäröivästä.

Ondarroassa kävelimme sataman läheisyydessä ja kahvittelimme kunnes Markinaan menevä bussi tuli. Jo vartin kuluttua olimme perillä. Siellä sitten pähkäilimme mitä tehdä, yöpyäkö kaupungissa vai kävelläkö eteenpäin. Kello ei ollut vielä yhtätoistakaan ja alberguen ovet avautuisivat vasta kolmelta. Pensionaatti oli kallis, joten kävelemään vain. 

Alku caminolla näytti helpolta ja tie oli kuiva. Mutta metsään tullessamme reitti muuttui liejuiseksi ja kiviseksi. Kivet ja pienet kolot, onkalot olivat mudasta liukkaat. Joten aika hissukseen etenimme. Varsinkin kun näimme, miten eräs nuorukainen lennähti kyljelleen. Nuori kun on, niin samassa ponnahti ylös kuin kumipallo. Toista olisi meikäläisen lennähtäessä...

Vasemmalla sveitsiläinen, sitten varusteeni, kolmanneksi saksalaisrouva ja viimeisenä espanjalainen. Odottelemme ovien aukeamista.

Ennätimme ihan sopivasti albergueseen, vanhaan luostariin, jossa oli vain kahdeksan paikkaa. Meitä ennen oli saapunut sveitsiläinen, espanjalainen, amerikkalainen, ranskalainen. Vähän myöhemmin saapuivat saksalainen ja toinen espanjalainen. 

Puoli viideltä luostarin munkki tuli laskemaan meidät sisälle ja esittelemään tiloja.

Sade oli tauonnut, mutta ilma oli liian kosteaa, jotta sateen kastamat vaatteet olisivat ehtineet aamuksi kuivua.

Suihku oli lämmin ja virkistävä. Luostarin kaupassa oli myytävänä erilaista olutta, pikkuleipiä, hilloa, voiteita ja kaikkea turistikrääsää.

Osallistuimme munkkien puolen tunnin messuun, josta en ymmärtänyt mitään. Sen jälkeen saimme illalliseksi vihanneskeittoa patongin kera. Yksinkertainen lämmin keitto maistui todella hyvältä. Juomana oli vettä. Mahduimme kaikki kahdeksan henkeä makuusalin pitkän pöydän äärelle syömään ja keskustelemaan. Itse olin kyllä jo aika kuitti kuten saksalaisrouvakin. Vähitellen siirryimme, me vanhimmat, makuupussin uumeniin, ja pikapuolin toisetkin. Kymmeneltä sammutettiin valot, eikä pitkään tarvinnut unta odottaa.