Oia - Baiona

Aamusella lintujen virkeä laulanta siivitti kulkuani. Atlantin valtameri aaltoili ja tyrskysi rauhallisesti. Oikealla vuoren takaa kurkisti aurinko alkaen pikkuhiljaa lämmittää jäseniäni. Jänis puikkelehti tien poikki.

Upeaa oli taas astella eteenpäin kauniina kesäaamuna.

Tässä kohtaa olin hämmentynyt, miten päästä verkon taakse polulle. Kiertelin ja kaartelin ja kokeilin seipäistä kääntää - verkkoa vain joka puolella.

No, en nyt kovin kauan jaksanut pähkäillä, vaan kömmin Denisen kepillä verkkoa nostaen sen alta. Hyvin se sujui, mitä nyt rinkka vähän jäi kiinni. Asettelin sitten verkon samaan malliin kuin olikin.

Kömpimiseni taisi näyttää aika hassulta. Ja varmaan täytyy olla joku muu keino, mietin.

Verkko polun lopussa oli helpompi ohittaa. Yksinkertaisesti vain siirsin keppiä sivusta.

Tämä jäi viimeiseksi kuvaksi, kun taas tallennustila loppui.

Kameralla otin kuvia "kivivuoresta", jonka juurelle tulin, ja josta alkoi kipuaminen ylös korkealle.

Varovasti etenin, etten kompastuisi kiviin ja juurakkoihin. Jännää oli siellä polulla olla korkeuksissa ja hiljaisuudessa auringon jo paahtaessa täydesti selkäni takana. Välillä katselin alas merelle ja välillä vuoren rinnettä.

Tästä vuoriosuudesta kun selvisin, olinkin jo melkein Baionassa. 

No astelin kyllä vielä parisen tuntia asfaltteitä ja katuja ylös ja alas ennen kuin olin majapaikassa.

Lämpömittari näytti +26 astetta.

A Guarda - Oia

Caminho Portugués da Costa on upea reitti vaihtelevine näkymineen. Maisemat näyttävät vaan paranevan matkani edetessä.

Tänä aamuna astuessani ulos majatalosta A Guardassa raikas merituuli tulvahti vastaan ja aurinko lämmitti selkäpuolella mukavasti.

Aivan muutaman kadunkulman jälkeen tulin ihastuttavan merinäkymän äärelle.

Kulkemiseni oli taas viipyilevää pysähtyessäni tavan takaa ihastelemaan ja valokuvamaan maisemaa.

Koko matkan A Guardasta Oioon välkkyi meri vasemmalla ja oikealla puolella Espanjan jylhä vuoristo.

Päivän aikana kuljin aivan rannan läheisyydessä, välillä taas kivenlohkareiden välistä tai mäntymetsikön läpi. Kun polku näytti johtavan pitkän heinikön ja saniaisten sekaan, eikä opasmerkkiä näkynyt, epäilin meninkö harhaan. Niin, oikeasti aika usein, jos merkkiä ei näy, kuljen vaan vaistonvaraisesti eteenpäin. Oli myös paikoitellen selkeää asfalttitietä.

Tässä saksalainen nuorehko mies ohitti minut. Tapasin hänet uudelleen kahvilla, ja myös irlantilaispariskunnan ja toisen saksalaisen. He kaikki jatkoivat vielä eteenpäin Oiasta.

Näitä lukuunottamatta muita kulkijoita en tänään caminolla tavannut - enkä eilen ketään. Siis ei mitään ryysistä tällä rannikkoreitillä.

Pahin juttu päivällä oli se, kun ei yhtään kahvipaikkaa tullut kohdalle.

Majapaikan aamupalana oli patonkia, voita, marmeladia ja maitokahvia. Ajattelin pärjääväni sillä seuraavaan baariin, enkä tullut ostaneeksi evästä. Vettä oli sentään tarpeeksi, joten kyllä hyvin Oiaan selvisin - eikä matkakaan ollut kun noin 16-17 kilometriä. Siellä sitten välittömästi kahville ja murkinoimaan.

A Guarda

Tänään aamusella opasmerkkeinäni olivat välkehtivä Atlanti vasemmalla ja rautatie oikealla puolella.

Oli vaivatonta edetä. Sää oli aurinkoinen ja lämmin. Olin saanut levättyä nyt kunnolla - ei kuulunut hyttysen ininää eikä näkynyt torakkaa.

Muutaman tunnin kuluttua tulin upean ja vanhan mäntymetsän polulle. Ja juuri silloin puhelin ilmoitti, ettei ole tarpeeksi tallennustilaa. No, kameralla sain kuvattua muistoksi sekä polkua että mäntyjä.

Tätä metsäpolkua oli kuulemma pari kilometriä. Ja kun sieltä tulin tielle ja veden äärelle, olikin siinä vasemmalla Minho-joki, ja joen toisella puolella näkyi Espanjan A Guarda. Olin tullut Caminhan kaupunkiin.

Nyt piti seurata joen reunaa. Mietin miten pääsen sen yli, sillä rannikkoreitti jatkuu siellä. Näin sitten lautan kulkevan kaukana edessäpäin horisontissa. Eli suoraan vaan, niin tulisin lautalle, päättelin.

Kävin välillä lounastamassa Caminhan keskustassa, jotta saisin puhelimesta poistettua kuvia lisätilan saamiseksi.

Lautan lähtöpaikka löytyi helposti, mutta oli vielä laskuveden aika, joten jouduin odottamaan noin puolitoista tuntia.

Vähitellen lautalle menijöitä ilmaantui muitakin, portugalilaisia pyöräilijöitä ja kolme autoa. Olin ainoa jalankulkija.

Lauttamatka oli lyhyt, vajaa puolituntia kesti.

Lautalta kavutessani mietin, että mihinkäs nyt kuljetaan kunnes näin selkeät merkit.

Olin jossain A Guardan laitamilla. Onneksi reitti oli hyvin opastettu, niin ei muuta kuin eteenpäin vaan.

Tulin jälleen metsäalueelle, jossa kivasti nousua ja laskua ja hyvä polku astella.

Vähän aavemainen tunne tuli tällä polulla. Ei ketään missään, pysähtelin välillä kuuntelemaan lintujen viserrystä ja eukalyptusten huminaa ja kalinaa.Kun tuuli heilutti niiden pitkiä ja kapeita runkoja toisiaan vasten, kuului kummallisia ääniä; kalinaa, vinkunaa ja narinaa.

Täältä tulin autotielle. Kello alkoi olla jo paljon - oli aika löytää majapaikka. Ja löytyihän se vähän kyseltyäni.

Jännä olla nyt Espanjan puolella - puhelimen kellokin siirtyi tunnilla eteenpäin.

V. P. de Âncorassa

Tämä pienehkö ja valoisa kaupunki vaikuttaa mukavalta. Viihdyn täällä.

Tänne voisin jäädäkin, mutta camino kutsuu...

Tänään majapaikasta poikkesin monesti meren äärelle katsomaan sen vaahtopäitä, muuttuvaa väriä ja haistelemaan meriveden tuoksua.

Huomenna kuljen kohti Espanjan rajaa, niin että Atlanti on koko matkan oikealla näkyvissä.

Vila Praia de Âncora

Eilen tiistaisaamuna oli taas vaikeuksia löytää reitti. Alku majapaikasta sujui mainiosti. Mutta sitten opastemerkit taas yhtäkkiä loppuivat. Puolisen tuntia siinä meni ennen kuin kyselemällä selvisi suunta.

Tuli siinä pyöriessä mieleen saksalaisen hokema: "suchen, suchen, immer nur suchen" eli etsiä, etsiä, aina vaan etsiä.

Hän kertoi joutuvansa etsivänsä reittiä milloin missäkin, siis samoin kuin minä.

No, majatalossakin hän etsi silmälasejaan, opaskirjastaan ja pyhiinvaelluspassiaan hokien suchen, suchen.

Caminolla hieno sää taas suosi minua. Sopiva lämpötila, 20 asteen paikkeilla ja lauha pohjoistuuli.

Reitti oli paikoin vaikeakulkuista kivenmurikoiden takia. Ja kovin oli jälleen kaunista ja vaihtelevaista.

Puolattaret tauolla. Ohittelimme vuoron perään toisiamme, kunnes hekin hävisivät.

Koirat jaksavat minua pelästyttää aina vaan. En totu siihen, että ne aitojen takaa syöksyvät uhkaavasti muristen, haukkuvat hampaat irvessä ja säntäilevät porttia tai aitaverkkoa vasten. Tai sitten ne ovat ylhäällä muurin päällä räyhäämässä. Tuntuu, että sieltä yksi loikkaus vain, niin kimpussani olisvat.

Eilen iso ja pieni koira syöksyivät kimpassa aidan alta siihen uhkaavasti haukkumaan. No pysähdyin ja asetin Denisen kepin siihen jalkojeni eteen ikään kuin turvakseni. Vähän kun liikahdin, koirat näyttivät hyökkäävän. Seisoin siinä tovin, ja koirat tuntuivat rauhoittuvan ja kipittävän tiehensä, ja minä jatkamaan. Mutta eikös muutaman metrin edettyäni koirat taas kovasti haukkuivat. Katsoin taakseni, että mitä nyt vielä. Näin isomman koiran kantavan suussaan nipun oksia tai keppejä. Ilmeisesti halusi varmistaa, että näkisin hänenkin keppinsä. Vähän huvitti. Kääntyi sitten pois.

Raivoisasti haukkuvia ja uhkaavia koiria on melkein joka talossa. Harvemmin näyttävät pitävän siestaa.

Toisinaan voin kävellä pitkän matkan ilman koirien uhittelua. Silloin unohdan ne. Ja juuri kun kuvaan ruusua tai muuta kaunista lähellä aitaa, niin eikös koira loikkaa siihen kulmahampaat välkkyen. Siinä säikähdyksessä meinaa kamera tai puhelin lentää maahan.

Eilen minulla ei tainnut olla paras veto päällä, sillä nukuin majapaikassa aika levottomasti.

Ensiksi hyttynen inisi hyökätäkseen juuri kun olin nukahtamaisillani. Edellisessä majapaikassa olin näet saanut hyttysen pistoista aikamoisia  paukamia, jotka kutisivat.

Toiseksi minua vaivasi päivällä näkemäni torakka tai mikä lie ollut. Sellaista en ole ennen nähnytkään.

Kaupungissa kiertelyn jälkeen lepuutin jalkojani ja nukahdin. Kun heräsin ja avasin silmäni, valtavan iso torakka kömpi siinä ihan silmieni tasolla huovalla. Hetken  tuijottelimme toisiamme, ja minä kirkaisemaan kauhusta. Oli se niin inhoittavan näköinen!

Keräsin huovan kiireesti ja puistelin torakan huoneen ulkopuolelle käytävälle, josta se kömpi seinän rakoon.

Hyi, että oli inhottavan näköinen - sellainen pitkä oranssinen viiva sillä oli mustalla selkäpuolellaan.

No niin, pelkäsin sen tulevan takaisin oven alta. Tämän tästä nousin ylös yöllä katsomaan, näkyikö sitä.

Eilen puhti alkoi loppua viiden jälkeen iltapäivällä - ainoa ajatus oli, että nyt olisi löydyttävä majapaikka, että tällä menolla olen vasta yöllä Caminhassa. Sinne olisi vielä matkaa noin 10-11 kilometriä. Ja opastemerkitkin hävisivät taas pitkäksi aikaa, mikä hidasti kulkuani.

Kyselemällä sitten tulin tähän S. P. de Âncoran kaupunkiin.

Täällä on kaksi hotellia. Ensimmäisen tsekattuani lähdin etsimään toista. Ja kas yllättäen vastaan tuli tuttu australialaispariskunta. Heiltä kuulinkin toisesta hotellivaihtoehdosta, koska olivat majoittuneet sinne. Sen edessä tyrskysi mahtava Atlantin meri.

Oli mahdottoman kiva nähdä heidät jälleen ja vaihtaa caminokokemuksia.

Minä majoituin ensimmäiseen hotelliin aivan lähelle heitä.

Viana do Castello

Eilinen silta, jota pitkin pelokkaana kuljin, ylittää Lima-joen. Alhaalta katsottuna ei se niin pahalta näytä, mutta ylhäältä...

Tänään on huomattavasti viileämpi sää kuin eilen. Ehkä olisi ollut hyvä kävelyilma. Päätin kuitenkin jäädä vielä yöksi tähän vilkkaaseen kaupunkiin. Hartiat tuntuvat toivovan niin.

Iltapäivällä tuuli muuttui kovin puuskaiseksi ja lennättelee puista oksia ja lehtiä.

Leveät baanat täällä on joen äärellä liikkua ja keskustassa kävellä, historiallisia kohteita ja taas vaikka mitä nähtävää, niin kuin kaikissa näissä Portugalin suuremmissa kaupungeissa.

Fão - Viana do Castelo

Lauantainen yöpaikkani oli Albergue S. Miguel (Marinhas/Esposende). 

Yöpymismaksu oli vapaaehtoinen.

Pesutilat olivat ihan hyvät ja siistit. Samoin yhteiskeittiö ja -makuuhuone kerrossänkyineen.

Ensin näytti, ettei muita majoittujia tulekaan minun ja saksalaisherran lisäksi. Illan mittaan saapui lisää: kroatialaispariskunta ja uusi-seelantikainen herra. Meitä oli siis viisi henkilöä nukkumassa alapedeissä sulassa sovussa.

Saksalainen mietti ottavansa aamulla bussin Viana do Casteloon ennustetun helteen vuoksi.

Mietin samaa vaihtoehtoa. Sitten ajattelin, että kävelemään tänne on tultu - pitää nyt kokea kunnon hellekin caminolla.

Eilen sunnuntaiaamulla lähdin ensimmäisenä liikkeelle, jotta ehtisin mahdollisimman pitkälle ennen keskipäivää.

Nautin suunnattomasti heleän kauniista ja tuulettomasta aamusäästä. Liikennettäkään ei juuri ollut. Linnut visersivät vilkkaasti. Katselin valtameren suuntaan, joka siinsi sinisenä horisontissa.

Aika pian uusi-seelantilainen ohitti minut. Hänkin kiirehti aamupalalle.

Viimein yhdeksän kieppeillä kahvibaari tuli kohdalle. Sain tilatuksi pari kahvikupposta ja juustosämpylän. Muutamia paikkakunnan miehiä siellä jo istuskeli ja joku luki aamulehteä.

Baarissa sain kuulla, että olisi vielä 18 kilometriä Viana do Costeloon vaikka mielestäni olin jo kulkenut ainakin kolme neljä kilometriä.

Kuumuus alkoi tuntua yltä päältä. 

Helpotuksekseni vajaan tunnin kuluttua tulin viileälle ja varjoisalle metsäpolulle.

Siellä eukalyptusten, mäntyjen, saniaisten ja muun kasvillisuuden keskellä kulki mukavan kivinen polku nousuineen ja laskuineen. Virkistyin metsän tuoksuista, eikä kuumuuskaan nyt haitannut.

Olin mielissäni, etten tullut lähteneeksi bussilla. Tämä upea luonnonkauneus olisi jäänyt kokematta. Joki siinä vireessä pauhasi kuin Imatran koski. Välillä pyöräilijät ohittivat minut astellessani varovasti kivien lomitse - he taas karauttivat täysillä alas.

Erään kauniin kirkon kohdalla slovakialaispariskunta saavutti minut. Kirkosta hain leiman passini. Istahdin siellä viileydessä tovin.

Saksalaista ei näkynyt, taisi sittenkin jatkaa bussilla.

Aurinko porotti jo aika kuumasti selkäni takana. Odotin kovasti toista kahvipaikkaa.

Viimein yhden kieppeillä baari tuli kohdalle ja saatoin levähtää siellä kunnolla.

Taas tiedustelin, minkä verran olisi matkaa jäljellä. No, nyt sanottiin olevan vielä yhdeksän kilometriä. Sen kuullessani ja aika kuittina taksi-kyyti käväisi mielessä. Kahvi ja pieni syöminen virkistivät, niin että menoksi vaan. Baarissa ohjeistettiin kulkemaan hitaasti ja juomaan usein kuumuuden takia. Sain myös sijaintiohjetta kaavailemaani majapaikkaan.

Sanomattakin arvaat, että aloin jo olla aika väsähtänyt noin 30 asteen lämmössä ja odotin kovasti perillepääsyä. Onneksi olin varannut vettä riittävästi.

Lopuksi vielä ennen majapaikkaa oli käveltävä pitkää, kauhean pitkää siltaa pitkin. Se oli suorastaan hirveää. Pidin lakistani kiinni. Denisen keppi tukena toisessa kädessä, jotten horjahtaisi auton alle. Olin korkealla, hyvin korkealla. Autoja kulki solkenaan. Ja voi mikä meteli! Jalankulun käytävä oli kapea, ehkä 40-50 metriä - pelkäsin kovasti horjahtamista. Sivuille en uskaltanut katsahtaa, keskityin kulkemiseen suoraan katse kenkieni edessä ja kaistalla pysymiseen.

Niin, oli ihan hirveä kulkea siellä korkeuksissa sillalla, ja se autojen melu ihan siinä korvien tuntumassa.

Hienot näkymät sillalta olisi ollut katsella - en vain uskaltanut katsoa, tuskin pysähtyäkään, tuntui että menetän tasapainoni.

Suunnaton helpotus koitti päästessäni viimein alas sillalta - ihan tutistutti vielä jälkeenpäinkin.

No niin, selvisin siitä koitoksesta ja aloin katsella että missä päin se majapaikka on.

Vähän ennen majapaikkaa oli viihtyisän näköinen baari/ravintola ja varjoinen edusta. Siitä paikasta askeleeni poikkesivat sinne - ajattelin että nyt on kylmä huurteinen paikallaan kauhean siltakokemuksen jälkeen.

Vehreän lehvästön alla istuskeli kaksi vanhaa herraa. Kävin tekemässä tilaukseni ja katselin paikkaa istahtaa . Toinen herroista viittoili läheisen pöydän suuntaan, että ota paikka. Hän olisi puhunut ranskaa ja italiaa, mutta ei englantia, joten kommunikointi oli niukkaa. Ymmärsin hänen kysyvän, olenko matkalla Santiago de Compostelaan. Si, si, sanoin. Ja innostuin esittelemään karttojani ja matkaani. Kovin olivat kiinnostuneita, toinen luki ääneen toiselle reitin paikkakuntia.

Hetken kuluttua tarjoilija toi eteeni pienen lautasellisen jotain riisipuuron tapaista viittoillen herroihin, että se on minulle.

No mitäpä muuta kuin syömään. Taisin näyttää nälkäiseltä. Makealta ja hyvältä maistui tämä keltainen puuro, jossa oli paljon kanelia päällä.

Söin "puuron", join olueni päälle ja menossa maksamaan. Niin taas seurasi viittoilua, ettei maksa mitään, ei olutkaan, että ok. Sain vielä viittilöinnin majataloon, joka oli 50 metrin päässä.

No, tarjoilu oli caminohengen lahja minulle rankasta, mutta suuremmoisesta sunnuntaipäivästä.