Jälkimietteitä III

Talvikauden vaellus 19.11.2016 – 13.1.2017

Kävellessäni (kerros)vaatetus oli sopivan lämmin. Aurinkohattu oli tarpeen. Sen pitkä lippa suojasi kasvoja ja silmiä häikäisyltä. Paistaessaan näet auringonvalo oli varsin voimakas. Villapäähinettäkin tarvitsin. 

No, kävelysauvoja minulla on kotona kahdetkin parit, mutta silti epäröin, otanko seuraavalla kerralla mukaan vai en.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Etapilla kulkiessani varoin vilustumistani, joten vältin pitkiä taukoja ja seisomista. Kohdatessani aurinkoisen ja suojaisen paikan laaksossa viipyilin pitempään ruokaillen ja lämmöstä nauttien.

Jälkimietteitä II

Talvikauden vaellus 19.11.2016 – 13.1.2017

Useimmiten kävelyn jälkeen kylmyys tuntui ikävältä majapaikoissa. Lämpö laitettiin päälle vasta, kun tiedettiin tulostani.

Lämpimän veden tuloa odottelin ensin hikisenä, sitten värjötellen kylmästä. Hikisenä olisi tarvinnut heti päästä lämpimään suihkuun, sillä kun aloin paleltua, ei siitä tahtonut loppua tulla, mikä taas vaikeutti unen saantia. Muutenkin viluisena ajatus ei kulkenut, ei lukeminen eikä kirjoittaminen. 

 





























Ongelmaksi tuli myös pyykkäys. Sitä piti välttää niin pitkään kuin suinkin, sillä vaatteet eivät olisi ehtineet kuivua. Lämpiminä kausina on toisin. Silloin voi pyykätä ulkona tai katoksen alla isoissa altaissa ja naruille ripustetut pyykit kuivuvat auringossa tuossa tuokiossa.

Stendhal

Tässä toipuessani vaelluksen jälkeisestä flunssasta sain luettua Stendhalin kirjan Punaista ja mustaa. Kirjan välistä löysin lapun: ”Ostin tämän kirppiksestä 8.9.2010, 0,50 €”.

Jopa on kirja joutunut odottamaan lukemistani. No, enpä vaan ole malttanut siihen tarttua.

Kirjan alkutekstin Lukijalle (s. 5-9) lienee Joel Lehtonen, itse suomentaja kirjoittanut. Siinä valaistaan Stendhalia, kirjailijaa itseään ja kirjan syntyä. Siinä myös selittyy: ”Mikä tekee romaanista klassikon?” Yhtenä perusedellytyksenä sanotaan olevan se, että ”ihminen siinä tunnistaa ihmisen.

Lukijalle -sivuilla sanotaan myös, että ”Punaista ja mustaa onkin nimenomaan inhimillinen teos. Ja André Gide on sanonut kirjaa ensimmäiseksi psykologiseksi romaaniksi.

Stendhal, oikealtaan nimeltään Marie-Henri Beyle (1783–1842) herätti aikoinaan kohua realistisilla kirjoituksellaan. Punaista ja mustaa pidetään hänen pääteoksenaan.

Minua kiinnosti siinä erityisesti kirjailijan kuvaukset päähenkilön jatkuva oman mielen, ajattelun ja toiminnan puntaroinnista kuin myös mihin se kaikki loppujen lopuksi johtaa.

Tällainen analysointi sivu kaupalla, milteipä jahkailu tai mielen soupaaminen, saattaa tosin nykylukijaa, kiireiseen elämänmenoon tottunutta, pitkästyttää. Stendhal kuvaa tarkasti nimenomaan ihmistä.

Lukiessani pohditutti myös Pentti Haanpään kuvaukset ihmisistä. Vaelluksellani näet luin tihrustin kännykästäni kirjallisuustutkimuksia Haanpään kirjallisuudesta. Hän taas piti valvovaa yhteiskuntaa ihmisen karsinana, ei niinkään ihmistä itseään. No, mutta Haanpäähän palannen toiste.

Stendhal (1985). Punaista ja mustaa. Suomentanut Joel Lehtonen. Hämeenlinna: Ari A. Karisto Oy. 518 s. Ranskalainen alkuteos Le Rouge et le noir (1830).

Jälkimietteitä I

Talvikauden vaellus 19.11.2016 – 13.1.2017

Ensimmäiseksi korjaus… Rinkkani ei suinkaan painanut yli kahtakymmentä kiloa! Kun paluumatkalla Malagan kentällä punnitsin, paino olikin 10,5 kg ja päiväreppu 2 kg.

Vaelluksellani lastini oli siis korkeintaan noin 14 kiloa eväineen ja vesineen. Olimme kotona matkatavaravaa’asta katsoneet väärää mittayksikköä, siis paunaa (lb) kilon (kg) sijaan.

Blogipäivityksissä lienee muitakin virheitä, mutta tämä oli pahin. Minulle virhe oli vaan hyväksi, sillä koin itseni valtavan vahvaksi!

Monta silmiä hivelevää näkymää jäi mieleeni:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Saksanmaassa kuljin, kuljin yksinäni pitkin kanavien ja jokien vierustoja talvinen vielä lumeton, kaunis ja vaitonainen luonto ympärilläni.

Tulin Bodenseelle, ylitin sumuisen järven. Olin lunta odottavassa Sveitsissä. Siellä viivähdin yli joulun ja uudenvuoden tienoon. Sitten kolkuttelin taas majapaikkojen ovia, turhaan. Oli lähdettävä Ranskan puolelle.

Vastassa oli hyinen ja viimainen ilmasto ja kylmät majatalot. Haikein mielin totesin, ettei vaeltaminen enää suju; yöpyminen ja kylmyys kävivät yhä hankalammaksi. Chemin de Le Puy´n (Via Podiensis von Le Puy-en-Velayn) vaellusreitillä viimeiseksi käyntipaikakseni jäi Espalion (noin 23 kilometriä St-Chely-d´-Aubracista).

Taivallettavana olisi ollut St-Jean-Pied-de-Portiin (sij. Ranskan ja Espanjan rajalla), jonne havittelin, lähes 600 kilometriä. Mieleni halusi vielä jatkaa, sillä talvikautena lumettomat etapit olivat kauniita; luonto piirtyi selkeänä ja väritykseltään omanlaisenaan.

Metsissä vihreys oli ihastuttavan syvää ja voimakasta ja paljaat nummet taas tasaisen ruskeita kauas horisonttiin. Ei ristinsielua missään, todella hiljaista. Kuulin vain vienoista tuulen suhinaa, housulahkeiden kahinaa ja askelteni rahinaa, ja toisinaan saattoi korppi raakkua liidellessään ylläni pilvettömällä sinitaivaalla.

Mutta… Avoinna olevien majapaikkojen etsiminen oli hankalaa; oli soitettava moneen paikkaan ja useamman kerran. Hankalaa se oli myös kielen takia, varsinkin Ranskan puolella, olisi ollut hyvä osata ranskaa edes vähän. Erityisen rasittavaksi kävi sitten ihmisten vaivaaminen ja huolestuttaminen majapaikka-asialla.

Málagasta kotiin

Málagassa tulin viivähtäneeksi, ikään kuin lomailleeksi viisi aurinkoista ja mukavan lämpöistä päivää. 

Viimeinen yösijani Málagassa.

Niin nyt, kuten yleensä kaupungeissa, mieleni kävi levottomaksi kaupungin hälinässä ja ihmisruuhkan keskellä.

Puntaroin kovasti, lähteäkö kävelemään vielä Camino Mozárarabelle vai ei, vaikka vain Cordobaan saakka (noin 217 km). 

Sää olisi ollut suotuisa kävellä, sopivan lämmin ja lähes tuuleton. 

Katselin turisti-infosta saamaani pientä esitettä, että 11 kilometrin päässä paikassa Junta de los Caminos olisi mahdollista yöpyä, mutta sen aukiolosta ei kukaan tiennyt. 

Toisin sanoen samaa epätietoisuutta olisi edessä kuin Chemin de Le Puyin reitillä. Ja tuumailin, että sää näin talvikautena saattaa muuttua yllättäen varsin hankalaksi kulkea.

Toinen mahdollinen reitti olisi ollut vaeltaa Sevillasta tai Huelvasta reittiä Via de la Plata Santiago de Compostelaan suuntaan.

Pyhiinvaelluspassini melkein täyttyi majapaikan leimoista.

No, olin ollut matkallani aika tasan kahdeksan viikkoa, oli aika palata, päätin. Jääkööt caminot toiseen kertaan, keväämmälle.

Viime perjantaina siis palasin – ja hyvä oli kulkijan palata, taas kotosalla olla.  

Mutta enkös vain saanut heti kotiinpaluuta seuraavana päivänä flunssan tapaisen, joka vieläkin vaivaa ja estää kuntoilemasta.