Tomar - Alvaiãzere

Lauantaina (25.4.) aamulla varhain majapaikan iso eväspussi oli valmiina, ja sain lähdettyä ajoissa päivän pitkälle taipaleelle. Vapaapäivän jälkeen rinkka tuntui kevyeltä.

Ja taas opasmerkit loppuivat parin merkin jälkeen äkisti. Olin kivunnut mäen päälle, siellä tuli tunne, että vikaan olen kulkenut. Kiireesti askeltamaan mäki alas ja viimeisen merkin kohdalle. No, kyllä reitti vähitellen selvisi.

Harmitti vaan, kun aikaa meni kauniina aamuna harhailuun, ja edessä oli yli 30 kilometrin matka. Tässä vaiheessa en vielä arvannut miten paljon harhailisin päivän mittaan.

Aika pian tulin luontopolulle - todella kauniiseen ympäristöön - nautittavan kauniiseen. Olin siellä polulla sumun ja tiheän rehevän kasvillisuuden keskellä. Ja joki kulki siinä vieressä pitkin matkaa. Välillä kuuntelin lintujen moniäänistä sirkutusta.

Köpötellessäni tällä kapealla polulla, lujaa ei kannattanut mennä, sillä kompastumisen vaara oli suuri, alkoi pelottaa. Jostain syystä niiden aikaisempien miesten vararoituset putkahtivat mieleen.

Mielikuvitukseni sai vauhtia puiden ja pensaiden kohinoista. Jonkun linnun äänikin kuulosti aivan vihellykseltä. Kuvittelin, että nyt joku siellä antaa merkkiäänen, että ryöstettävä lähestyy

Vähän aavemainen ja tiheä tunnelma antoi pelolleni siivet ja askeleihini vauhtia. Ja eikös eräs lenkkeilijä ollut takanani ja ohittamassa. Pelästyin vallan hirveästi, huusin tai oikeastaan kirkaisin ja hypähdin sivuun. Pelästytin lenkkeilijänkin siinä pahanpäiväisesti, hän pyysi anteeksi kun säikytteli. Nolotti ja oikeastaan minä olin anteeksipyynnön velkaa. Jälkeenpäin tämä kohtaus on naurattanut, mutta sinne sai nyt pelko jäädä.

Kaunis luontopolku tuli maantielle, josta reitti vei metsäalueelle. Täällä oli tehty laajoja avohakkuita, ja metsäteitä näkyi ristiin rastiin, eikä opastemerkkejä missään. Varsinkin risteyskohdissa niitä kaipailin.

Taaskaan ei auttanut muu kuin kulkea vaistonvaraisesti ja etsiä merkkejä. Välillä en tosiaan tiennyt kulkeako suoraan vai etuoikealle tai -vasemmalle. Paniikki ja tuskastuminen oli jo lähellä, mutta ei pelko. Se jäi sinne polulle.

En voinut jäädä sinne seisomaan, oli vain kuljettava. Ristinsielua ei missään.

Kuljin ja kuljin nousuja ylös ja alas. Huolestuin jo, miten jaksan tai pääsen ensimmäiseen mahdolliseen majataloon yöksi.

Tulin kumminkin, vähän yllättäen yks kaks metsästä maantielle. Katsoin vasemmalle ja sieltä lähestyi joukko vaeltajakollegoita. Näkemisen ilo oli molemminpuolista. Hekin, britti- ja ranskalaispariskunnat, olivat eksyneet. 

Hetken yritin pysyä heidän vauhdissaan, totesin sitten, että parasta kulkea omaa tahtia, jotta pääsen perille. Edessä on vielä yli 20 kilometriä.

Ensimmäinen kahvipaikka tuli viimein kohdalle ja näin pariskunnat siellä jälleen. Kyllä lämmin kahvikupponen maistui ihanalta metsässä tarpomisen jälkeen. Pidin kunnon tauon ja vahvistin itseäni juustosämpylällä ja tuoremehulla.

Tästä lähtien reitti oli paremmin merkattu. Edessä oli jyrkkiä nousuja ja laskuja. Pidän niistä enemmän kuin aivan tasaisella kulkemista.

Eräällä nousun laella iloinen belgialaisneitonen Denise saavutti minut.

Hän keksi minulle eukalyptyksen oksasta sauvan, joka myöhemmin osoittautui tuiki tarpeelliseksi.

Sovimme menevämme samaan majataloon, jos minä vain löydän sen. Hän jatkoi kevyen näköistä menoaan.

No, loppumatka oli, niin täytyy sanoa, kunnon rääkkiä. Alkoi sataa. Vähitellen se yltyi kunnon rankkasateeksi. Välillä iski epätietoisuus reitistä, ei ketään missään. Ei auttanut muu kuin pysäyttää auto ja kysyä olenko oikealla reitillä majataloon, että missä mahdan olla. Suunta on kuulemma oikea, mutta matkaa on vielä ainakin tunti. No, minulta kesti vielä kolme tuntia päästä perille. Olin märkä kuin uitettu koira.

Olin lähtenyt aamulla seitsemältä ja perillä olin illalla vähän yli seitsemän.

Majatalossa minut otettiin lämpimästi vastaan, oltiin iloisia että olin selvinnyt ja perillä. Siellä olivat tutut brittipariskunta ja Denise.Ranskalaispariskunta oli mennyt viereiseen majataloon. Majatalon isäntä antoi kaikille tulijoille pikarillisen lämmittävää likööriä.

Sinä iltana ei sitten muuta kuin suihkuun ja eväsjämien syöntiä. Riepuakaan en jaksanut huuhtaista enkä riviäkään kirjoittaa. Ajattelin pitää huomenna vapaapäivän, ja että näin pitkä matka saa olla minulle viimeinen kerta.

Kohti Ansiãoa

Sunnuntaiaamuna (26.4.) majatalon isäntä oli kattanut aamupalan kaikille valmiiksi. Tarjolla oli edulliseen hintaan (2,50 e) muun muassa kahvia, tuoreita sämpylöitä, leikkeitä ja hilloja.

Minulta kysyttiin, miten voit, miltä tuntuu pitkän etapin jälkeen. Ihan hyvältä, vastasin itsekin vähän hämmästyneenä ettei ollut mitään vaivoja ja että olo oli pirteä.

Brittipariskunta sanoi lähtevänsä taksilla Ansiãoon ja kävelevänsä sieltä Rabaçaliin. He kysyivät, lähtisinkö mukaan. Sanoin mieluimmin käveleväni, vaikka oli nousuja ja laskuja, matkaa olisi noin 15 kilometriä, minkä uskoisin hyvin jaksavani.

Uskoin myös varusteeni kuivuvan kävellessä. Majatalo oli kylmä, ei vaatteeni siellä kuivuisi, parasta lähteä liikkeelle.

Tänään piti olla poutaa vaan ei ollut kun muutama tunti aamupäivästä.

Alkumatkan kuljin Denisen kanssa, mutta sitten hän kovakuntoisena meni menojaan. Alkoi sataa rajusti.

Parin tunnin kuluttua piti olla kahvipaikka, mutta ei näkynyt. Kuljettiin ajoittain kovassa rankkasateessa, mutta ilma oli lämmin ja happirikas.

Tavoitin Denisen, kun hän piti sadetta erään katoksen alla.

Yllättäen yhden talon pihalta syöksyi kaksi koiraa siihen jalkojeni eteen. Onneksi oli Denisen antama keppi mukana, sitä toinen koirista puri. Aikani siinä seisoskellessa pääsemättä koirien ohi joku sitten komensi ne pois. Toinen niistä oli kuulemma puraissut Deniseä sääreen, mutta ei pahasti, en nähnyt edes jälkeä.

Yhden polun jälkeen tiellä kohtasin meksikkolaispariskunnan, jotka yöpyivät samassa Tomarin majatalossa. Aivan märkiä hekin. Kuljin heidän mukanaan äänetönnä, puhuivat vain espanjaa. Denise oli taas mennyt menojaan.

Yllättävän aikaisin tulin Ansiãon keskustaan ja aloin etsiä majataloa.

Olin juuri ohittamassa kahvilaa, kun kuulin nimeäni huudettavan. Iloinen Denise sieltä tuli ulos ja liityin seuraan. Lämmin kahvi ja sämpylä maistuivat todella 15 kilometrin jälkeen.

Sovimme menevämme samaan majataloon, jonne hän kielitaitoisena selvitti reitin.

Tämän päiväinen etappi sujui joutuisasti. Olin iloinen, että tulin lähteneeksi caminolle, tosin kamppeeni eivät kuivuneet kunnolla vieläkään.

Tomar

Tomarissa on asukkaita noin 43000. Kaupunki vaikuttaa vireältä ja modernilta kaiken historiansa keskellä.

Paljon riittäisi perehtymistä ja katseltavaa täälläkin. Olen kuitenkin yrittänyt pitää lepopäivän lepona, enkä kävellyt paljoakaan.

Tänään on ollut pilvistä ja satanut hiljakseltaan koko päivän.

Iltapäiväkahvilla - kahviloissa saa täällä muuten tupakoida, mikä tuntuu oudolta. 

Majapaikassa luvattiin eväät mukaan, koska en ennätä aamupalalle, joka olisi tarjolla vasta kahdeksasta lähtien. Saa nähdä, toteutuuko.

Aamulla varhain tästä sitten sillan yli ja suoraan eteenpäin niin kuin keltainen nuoli osoittaa. Pitänee laittaa sadetamineet päälle sekä itselle että rinkalle.

Atalaia - Tomar

Tiistaina Golegán jälkeen yövyin Atalaiassa. Majapaikan nimi on Casa do Patriarca.

Majapaikka on kuulemma suvun hallussa jo viidettä sukupolvea.Todella iso ja viihtyisä talo puutarhoineen, joka vaatii paljon työtä.

Iltapäivällä kun käyskentelin puutarhassa, istui perhe tuttavineen katetulla terassilla, kutsui emäntä minut seuraan ja murkinalle.

En tohtinut kieltäytyäkään vaan istuin runsaan tapaspöydän äärelle. Juomana oli mehua ja olutta. Istuin siinä tovin keskustellen niitä näitä ja mukavan leppoisasta ilmapiiristä nauttien.

Aamupala oli katettu minulle viehättävästi.  Tästä oli hyvä lähteä seuraavalle etapille Tomariin.

Atalainasta lähtien reitti vie metsäiselle seudulle. Sen poluissa ja metsäteissä oli ilo kulkea.  Ilma oli raikas ja jälleen aurinkoinen.

Laaja eukalyptusmetsäalue.

Tuossa reittimerkkinä keltaiseksi maalatut kivet. Piti vaan olla tarkkana, ettei ihastuksissaan kulje opasmerkkien ohi. Opaskirjaseni mukaan isot metsänhakkuut ovat hävittäneet merkkejä. Polkuja ja metsäteitä näytti olevan ristin rastin - välillä piti vaistonvaraisesti edetä.

Tämä osoittautui edulliseksi tienvarsikaupaksi, jonne pistäydyin katsomaan. Voi, herkkuja vaikka miten paljon. Enempää en saisi kannettua, tuo satsi teki 1,79 euroa.

Myöhemmin metsäosuuden jälkeen kun tulin jälleen maantielle, alkoivat vaikeudet, sillä opasmerkit loppuivat tyystin.

Pyörin ja haeskelin merkkiä - kuljin mäkiä ylös ja alas ja kyselinkin jos joku sattui tulemaan näkösälle. Lopulta löysin rautatiesillan kupeesta keltaisen nuolimerkin osoittamassa oikealle ruohikkoon. Olin juuri aikeissa astua polulle, mutta kun sillalta eräs mies  sattui tulemaan kameroineen vastaan, ajattelin vielä varmistaa.

"Kyllä on oikea reitti, mutta sinne sinun ei pidä mennä. Siellä on narkkareita ja ties mitä hörhöjä. Sinne et saa missään tapauksessa mennä. Pitää mennä takaisin sillan yli ja seurata tuota maantietä kunnes olet Tomarissa. Sinne on ainakin yhdeksän kilometriä."

Emmin kovasti mitä tehdä. Satuin näkemään toisen miehen toisella puolella siltaa ja hänkin viittoili kovasti maantielle päin.

Vähän hirvitti lähteä taas kulkemaan mieluista autotien viertä, jossa ei tilaa jalankulkijalle. Mutta kahta varoittajaa en tohtinut uhmata. Ajatuskin, että joutuisin narkkareiden uhriksi, tuntui karmealta. Ja aprikoin, miten nuo varoittelijat sattuivatkin olemaan paikalla juuri kun olin menossa polulle. No, ei kun vaan tielle tarpomaan.

Pari kahvipaikkaa sentään tuli kohdalle, ja saatoin levähtää ja laskea rinkkani harteilta.

Autotieltä katselin haikeana ylös metsäalueelle, joka näkyi tielle vehreänä, että siellä luonnon helmassa se oikea reitti kulkee kauniine näkymineen. Käväisi mielessä, että mahdoinko suotta uskoa varoittelijoita ja antaa pelolle valtaa.

Aika helle oli tiellä, jonne aurinko porotti suoraan. Onneksi olin varannut riittävästi vettä.

Kun pääsin Tomariin, osoitti lämpömittari +30 astetta!

Majoituin majataloon nimeltä Pensão União. Neljän kävelypäivän jälkeen pidän täällä vapaapäivän ja kerään voimia huomiseksi.

Golegã

Tänä aamuna heräsin vuoden 1998 kirjallisuusnobelisti Jodé Saramagon (1922-2010) talossa.

Talo henki historiallista arvokkuutta ja rauhaa - kaiken kaikkiaan hyvä paikka kerätä voimia.

Vastapainoksi eiliselle kuljin tänään vain lyhyen etapin Golegaan, jottei varpaani vallan mustuisi.

Jälleen sain pitkin matkaa seurailla pelloilla työskentelyä.

Lämmintä on ollut tänäänkin.

Azinhaga

Eilen Santarémissa aamupalan sai vasta kahdeksan aikoihin, joten kovin aikaisin en ollut caminolla.

Piti valita kumpaan suuntaan lähden: siniselle (Fatimalle) vai keltaiselle. Aamupalalla tapasin taas pirteitä ranskalaispariskuntia. Ranskalaiset ovat näkökään kovia vaeltamaan. He sanoivat valitsevan, toisin kuin minä, Fatiman, koska se reitti on lyhyempi. No, olin alunperin päättänyt seurata keltaisella merkittyä reittiä Santiago de Compostelaan. Tuota Fatiman reittiä en ollut tutkaillut lainkaan.

Aamu oli jälleen pilvetön - oli tulossa kuuma päivä.

Laajat maanviljelysalueet senkun jatkuvat, ja tasaiset maantiet kävellä.

Tässä oli vähän varjoa ja sain istahdettua hetken.

Tarkoitukseni oli kävellä runsaat 30 kilometriä aina Golegaan saakka. Toisin kävi. Kuumuus ja välillä reitin etsimiset veivät puhdin. Kun kerran oli mahdollista, majoituin Azinhagassa. Sinnekin kilometrejä kertyi yli parikymmentä.

Jossain vaiheessa minut ohitti amerikkalaisnuorukainen. Seraavassa kahvipaikassa kun tavattiin jälleen, vertailtiin rinkkojen painoa. Kyllä hänen oli hitusen painavampi vaikka asteli niin vauhdikkaasti ja kevyesti. Ollapa sellainen kunto!

Naiset pellolla vilkuttivat minulle iloisesti ja toivottivat hyvää caminoa. Tulivat jopa tuomaan pari suurta ja mehukasta appelsiinia, jotta kuulemma saisin voimaa.