Vastikään saamani rikesakko, josta jo kerroinkin, aktivoi muiston ensimmäisestä sakosta. Kummasti se nousi nyt pintaan, kuin olisi hiljattain tapahtunut.
Ensimmäisen sakon sain ajat sitten lasten ollessa pieniä. Poikkesin näet töistä tullessa pikaisesti kauppaan. Ostettavaa ei ollut paljon, vain maitoa, juustoa ja jotain muuta pientä siihen tykö. Kolmen lapsen yksinhuoltajana ei ollut varaa pröystäillä, yksinkertaisesti ja nopeasti piti ruoka valmistaa.
Kiire oli kova, sillä piti vielä noutaa nuorimmainen hoidosta. Oli jo hämärää, mutta katuvalot valaisivat hyvin, tuskin huomasin, olivatko ajovalot päällä vai ei. Silloisessa autossa piti itse sammuttaa valot ja laittaa päälle.
No, kaupasta tullessani hypähdin nopeasti ruokakassin kanssa autoon ja ajamaan. Seuraavassa risteyksessä poliisit pysäyttivät minut. Siinä vasta äkkäsin, että olin unohtanut laittaa ajovalot päälle, hyvin kun näin ajaa muutenkin.
No niin, siitä sitten näyttämään nais- ja miespoliisille rekisteriotetta ja ajokorttia. "On tainnut ajovalot jäädä laittamatta päälle", sanoivat sakkolappua kirjoittaessaan. Sadan markan sakkolapun kirjoittivat.
Noin ison rahamäärän menetys hajamielisyydestäni ihan kouraisi vatsanpohjasta. Olin niin tyrmistynyt, harmistunut kerrassaan, että herkesin vetistelemään, tuntui että kaikki viedään, vaikka miten yritän.
Siitäkös poliisit ihmeissään, eiväthän he voineet tietää arkeni karuutta. "No, ei tämä nyt noin kauheaa ole", lohduttivat.
Sakon myötä taisi purkautua muutakin, kuten työpaineet ja alituinen kiire ja huoli arjen pyörittämisessä. No, näitä pikkuanekdootteja riittää – selviytymistarinoita – jotkut pulpahtavat pintaan kuin sammale puunrunkoon.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti