Lokakuisella metsäpolulla

Luonto selvästi jo uinailee, odottaa lumipeitettä. 

 

  

Metsässä syvemmällä on hyvinkin vielä nähtävissä yllin kyllin kauneutta: havupuiden vihreyttä, varpuja, kanervaa, sammalia ja jäkäliä. Jopa kuivat ja ruskeat heinäkorretkin miellyttävät silmääni hentoudessaan.  

 

Auringonvalo ja varjot tuovat vielä oman lisänsä, satumaisen hohteen polun liepeille. Ja aivan metsän uumenissa, jossa ei taivaankantta näy, on hiljaista ja tyyntä. Miltei hätkähdän tässä äänettömyydessä, kun pieni tuulenväre pyrkii latvuston välistä läheistä pihlajanlehteä havisuttamaan.
Mietin, ehdinkö tänne kauneuteen vielä ennen lumentuloa – mutta mitä sitä suotta murehdin – lumipeite, hentoinenkin avaa uuden ja valoisan maiseman katsella.