Kohti Caldadilla de la Cuezaa

Yöllä on satanut roimasti. Ilma nyt aamulla kaunis ja viileähkö.

Kuivat aamut, viileähköt, ovat upeita. Väsymys poissa, olo on kepeä, taakka ei paina ja luonto mitä kauneinta.

Illalla olin huolestunut, sillä keho oli kuin mankelin läpi veivattu. Huolestuin, ettei vaan painava rinkka aiheuta mitään perustavampaa vahinkoa kroppaani. Kummasti sitä aamulla on taas palautunut.

Muutaman tiedän keskeyttäneen. Eräs teksasilainen rouva sai jalkansa vanhan vaivan takaisin. Jossain vaiheessa hän meni valtavaa vauhtia riuhtoen ohitseni. Ajattelin tuolloin, mikä ihmeen hoppu rouvalla on. Ja voi sitä selvittelyä ja soittamista, että sai paluunsa onnistumaan. Siinä soitettiin lääkärille, tyttärelle jne.

Englantilaisen miehen jalkaterät olivat niin pahassa kunnossa, että joutui myös keskeyttämään. Saksalaisnuorukaisen nilkka taas kipeytyi liikaa, kun majatalo mihin aikoi oli täynnä. Hänen piti äkisti kävellä yli 30 km. Eikä kuulemma ollut muuta mahdollisuutta kuin keskeyttää vaellus.

Yritän taivaltaa riuhtomatta, tasaista vauhtia kuin lapsena lumisohjossa hiihtäen, juuri vammojen pelossa.

Tässä kohtaa ajattelin, että tuolla horisontissa odottaa kahvini. Saan kiristettyä kengännauhat ja laskettua taakkani hetkeksi alas.

Ei penkin penkkiä missään, tasaista pitkälti, pitkälti...

Tässä ajattelin, että missä oikein taas olen - piti tulla vielä kylä tai paikka, jossa suunnittelin tankaavani ja ostavani evästä mukaan. Olin kai ohittanut sen jo aamulla.

No, nyt piti selvitä pähkinöillä ja vedellä. Tässä ensimmäinen levähdyspaikka.

Kuljin, kuljin... oli vastatuulta puuskittaista. Kylmääkin. Ei ketään näkyvissä. 

Yhtäkkiä minut ohitti kymmenkunta autoa ja parkkeerasivat tienvarteen. Jokin koeala pellolla näytti olevan. Lienevätkö torjunta-aineen tehoa tarkkailemassa vai mitä, pohdin.

Tulihan se määränpää lopulta. Alberguen edustalla oli sen näköistä porukka, että etsin muuta paikkaa.