Padrón - Santiago de Compostela

Pilvistä (8:50), juuri nyt ei sada, mutta näyttää siltä ettei pouta kauan pidä.

Lähden nyt kuitenkin liikkeelle kastumisen uhallakin kohti Santiagoa.

Pontecesures - Padrón

Jos eilinen päivä oli suurenmoinen, niin viime yö oli kauhea.

En saanut silmällistäkään unta puoli kahden jälkeen yöllä. Heräsin aikamoiseen jyskytykseen ja se toistui ja toistui, lyhyt tauko välillä ja sama uudelleen. Tuntui, että joku pyrkii sisälle. En uskaltanut mennä katsomaan. 

Patterit joka tilassa lämmittivät mukavasti. Uni maittaisi, mutta ihan kuin joku muukin olisi paikalla. Niska jäykkänä kuuntelin. Ehkä olin hetkeksi nukahtanut puoliksi, mutta hätkähdin sitten melkein suunniltani, kun WC/suihkutiloissa, joissa on liiketunnistin, syttyivät valot ja ilmastoinnin kohina. Valojen pitäisi syttyä vain, kun joku astuu sisään.

Ihan kauheaa, miten ne voivat syttyä, kun olen itse penkassa, eikä täällä pitäisi olla ketään. Taas kuuntelin sydän syrjällään, kummitteleeko täällä. No, yritin rauhoittua. Mitä kukaan nyt minusta, mitään korvaamatonta ei ole mukana. 

Olin jo melkein unessa, kun taas hätkähdin, sillä kaikki valot rävähtivät päälle puoli neljältä koko puljussa. Yleensä ne syttyvät alberguessa kuuden-seitsemän aikoihin, että porukka näkee valmistautua lähtöön.

Miksi ihmeessä ne näin aikaisin syttyivät, mietin ja mietin. En meinannut uskaltaa vessaan mennä. Mutta pakko ja kohta minun olisi noustavakin, sillä kahdeksalta piti häippäistä. Kummallista, kummallista.

Olo oli väsähtäneen tuntuinen seitsemän aikoihin, kun aloin tehdä lähtöä. Ketään ei näkynyt missään. Tasan kahdeksalta olin ulkona pimeänhämärässä. Kadulta vilkaisin majapaikkaa. Se oli valaistunut kuin joulukuusi.

Outoa oli nyt etsiskellä keltaisia opassymboleja ja muutenkin tottumattomana hämärässä astella. Hämärä hidasti vauhtiani, piti katsoa että mihin oikein astun. Tunnin kuluttua tuli hyvä kahvila kohdalle, sinne.

Tuli valoisaa ja saavuin majataloon hyvissä ajoin kahden maissa. Ennätin juuri ja juuri aikamoisen sateen alta pois. On jo satanut monta tuntia.

Mutta vieläkin ihmettelen kaikkea sitä viime öistä kolinaa, jyskytystä ja ennenkaikkea pesutilojen valojen syttymistä.

Caldas de Reis - Pontecesures

Poutaa vihdoinkin! Ilma on sateen jälkeen raikas, +3 °C, lähes tyyntä, nouseva aurinko värjää luonnon heleäksi ja saa vesipisarat kimmeltämään. Riemullista on taas kulkijan olla caminolla. 

Näissä tunnelmissa etenin aamusella kohti Santiagoa.

Päivän etappi oli upea astella. Kiirettä en pitänyt, oli kiva katsella alati vaihtuvia näkymiä.

Yövyin Albergue Xunta Pontecesuressa. Tulin sinne puoli neljän maissa. Muita ei näkynyt. Kylmää. Ovet auki. Menin ulos tiedustelemaan, tuleeko joku respaan. Muuan avulias nainen soitti jollekin. Sanoi sitten, että asetu taloksi, ota sänkypaikka, käy suihkussa jne. Respahenkilö tulikin parin tunnin kuluttua ja lateli säännöt ja laittoi lämmön päälle.

Onneksi mulla oli nyt eväitä ja pärjään aamuun. Aamulla kiirehdin sitten heti kahville.

Seitsemän aikoihin illalla respahenkilö sanoi lähtevänsä nyt ja että kymmeneltä ovet menevät kiinni. No, sitten olikin kerta kaikkisen rauhallista. Kirjoittelin, luin ja tutkin opaskirjastani ja tulipa venyteltyäkin kunnolla.

Caldas de Reis: 3. lepopäivä

Tänään ei kuulu kummimpia, enkä ole nähnyt imehimmisiä (sov. Pikku-Kanteletteresta).

Sadekuuroja on ollut aamusta alkaen. Harmaa pilvipeite rakoili sentään sen verran, että sain käytyä ruokakaupassa ja katsottua reitin alkukohdan huomiseksi.

Samalla otin yhden valokuvan koirista, joiden haukunnasta ei tahtonut loppua tulla. Sitten tulikin taas vesisadetta. 

Huoneen ikkunasta otin toisen kuvan. Lehdettömässä puussa lintuset puistelivat ja pörhöttelivät höyhenpeitettään ikään kuin vaatetustaan kuivatellen.

Laittavat täällä pattereihin lämmön päälle aika myöhään. Kello on kohta 20:00 ja ovat vielä jääkylmiä. Kengät, rinkka ja osa vaatteista ovat vielä kosteita, vaikka yöllä niitä kääntelin. Kunhan patterit lämpiävät voisin varusteitani vielä lisää kuivatella.

Tänään siis rauhallista meininkiä ja oloa. Huomenna pitäisi olla poutaa ja pääsen caminolle.

Barro - Caldas de Reis

Eiliseen albergueseen eksyi vielä seitsemän kieppeillä espanjalainen nuormies. Kovin vettä tippuva oli hänkin vesisateesta.

Puukalikoita lisäilin pitkin iltaa, iloisesti paloivat.

Ehdin ennen nuormiehen tuloa saada vaatteeni kuiviksi kaminan lämmössä.

Hyvä kun tämä nuormies tuli. Helposti sitä yksinän alkaa kuuntelemaan erilaisia ääniä ison talon hiljaisuudessa, jota ympäröi pimeys.

Nukuin makoisasti, oli mukavan lämmintä. Yllättävän hyvin pienestä kaminasta tai takasta leviää lämpö huoneisiin. Sänkyni vieressä oli myös pieni siirrettävä lämpöpatteri. 

Heräsin aamulla vasta vähän ennen seitsemää kovaan tuulen kolinointiin ja sateen kohinaan. Voi jestas, ajattelin, tuollainen sade taas.

Kahdeksan aikoihin nuormies alkoi tehdä jo lähtöä. Ulkona oli vielä pimeää. Malttoi sentään juoda kupposen murukahvia seurakseni. Itse join hyvää teetä.  Halkaisin kuivuneen patongin palan ja siihen hunajaa päälle. Maistui muuten herkulliselta.

Nuormies suunnitteli pitkää etappia täksi päiväksi, sillä maanantaina hänen on oltava Santiago de Compostelassa. Kauhistelin, että miten sitä nyt jaksaa näin kehnossa säässä. Eipä hän pitänyt ilmaa minään vaan lausahti, että nyt on talvi. 

Niinpä niin, talvi on, espanjanlainen talvi. On muuten eri tuntu lukea etelän talvisista sateista kuin olla täällä sateessa ja kokea ne.

Terhakkaasti nuormies kippasi rinkkansa selkään, otti kävelysauvat käsiinsä ja toivottelimne Buen Caminoa.

Minulla ei muuten ole enää keppivääräistä. Eilen jossakin kohtaa se ei kestänyt vaan meni poikki. Arvasinkin, ettei siihen ole luottamista, olihan se oksainen ja väärä. Tarpeellinen se oli monessa kohtaa ja hyödyllinen aikansa. Mutta juuri, kun aloin tottua siihen ja nojasin vahvemmin, niin naps vaan se sanoi. 

Tunnin kuluttua olin minäkin varustautunut lähtöön. Välillä kurkistin ulos ja ihan hirvitti moinen sää. No katotaan nyt tämäkin sää ja päivä, ajattelin ja painelin ulos.

Tuulenmyräkkä ja rankkasade senkun yltyivät. Tiet lainehtivat vettä, poluilla oli kivenmurikoita, käpyjä, oksia kaikenlaisia, suuria vesilätäköitä jne. Ei ristinsielua missään eikä liikennettä, onhan pyhäpäivä.

Puolentoista tunnin kuluttua olin läpimärkä, eivätkä vaelluskengätkään pitäneet vettä paria tuntia kauempaa. Onneksi ei ollut sentään vastatuulta. Sivusta tuulenpuuska töni rinkaani vähän väliä niin että olin suistua kaidalta polulta.

Kolmen tunnin kuluttua valuin vettä kauttaaltaan ja askel alkoi painaa. Ei ollut edes kahviloita tähän mennessä. Suunnittelin, että ensimmäinen kahvila kun tulee vastaan stoppaan siihen pitkäksi aikaa. Ja tulihan se viimein. Sisään astuessani olin aika kuitti ja vettä valuva. Ihmisten seuratessa ihan nolotti ovesta sisään astua ja kastella paikkoja. ”Ei se mitään”, emäntä sanoi.

Ja ei voi muuten lämmin kahvi ja juustosämpylä paremmalta maistua kuin nyt maistui. Sitten pohdin kovasti, mitä tehdä. Emännän mukaan albergue on lähellä, vain kilometrin päässä. Katselin vettävaluvia kamppeitani, katselin näkyvää katua, jossa vesi lainehti ja hakkaavaa rankkasadetta. Olin Caldas de Reisissä, mutta en ihan keskustassa, jonne oli aikomukseni. 

Niin, kilometrinkin kulkeminen tuossa säässä hirvitti nyt vietävästi, enkä voi tähänkään jäädä ja sitä paitsi alkoi viluttaa. Seuraavaksi kysyin emännältä, onko mahdollista saada taksi ja mitä se maksaisi. Kuulemma viisi-kuusi euroa. ”Tilanko taksin?”, innostui emäntä. Yritin sanoa, että mietin vielä, istun vielä vähän. No, hänpä ymmärsi, että heti taksi tänne. Sitten ihmiset huusivat taksi, taksi ja jotain. Tulipa mulle valtava kiire kerätä märät kimpsuni ja nousta. Enkä tiennyt kuka niistä miehistä oli taksikuski - yksi sitten nappasi rinkkani - auto oli siinä oven edessä, etupenkille sitten vaan housut märkinä.

Sitten kuski kysyi jotain, en saanut selvää. Sanoin, että

haluan keskustaan. Kuski siihen jotain, että soittaako. Si, si, sanoin vain ties mihin. En tiedä mihin soitti, mutta sitten mentiin ja lujaa auton lasit huurussa, pelkäsin jo vesiliirtoa, siksi paljon, siis valtavasti oli vettä ajotiellä. Jaahas, mihin mahdan joutua, ajattelin. Jotain hyvin myönteistä hän sanoi paikasta, jotain sinne päin vain ymmärsin.

Eikä montaa minuuttia mennyt, kun pysähdyttiin Hostel O’Cruceiron oven eteen. Vauhdilla taksista ulos ja kuskin perään. Yritin ottaa rinkkani, mutta hän nappasi sen ja lähti varmistamaan, että saan sen huoneen, minkä oli sopinut. 

Myöhemmin katsoin opaskirjasestani, niin tämä paikka on siinä mainittu ja suositeltukin pyhiinvaeltajille. Niin, että hyvin tässä kävi - ehkä pidän lepopäivän huomenna.

Pontevedra - Barro

Aamusta alkaen on tänäänkin satanut. Eilisen pitkän etapin (noin 21-23 km) jälkeen ja sateessa tuntui, että pitkälle en tänään kävele.

Alberguesta kun lähdin hämärissä, ei ollut näkösällä avoinna olevaa kahvilaa. Rautatieasema oli ihan vieressä, joten sinne aamupalalle. Ja täytyy sanoa, että kiusaus oli suuri ostaa junalippu vaikka Corunaan. Ja taksejakin siinä oli jonossa. Mutta ei nyt vielä - vaikka sataa, on kuitenkin lämmintä. Katsotaan nyt vielä, mietin.

Ja jo kuuden kilometrin kohdalla, varsinkin kun sade vaan yltyi, eikä baareja näkynyt, aloin katsella alberguen opasteita.

Saksatar Sofia piti paussia samaan aikaan kuivakahvilassa.






Ensimmäinen mahdollinen albergue, Albergue da Portela, tulikin jo 11 kilometrin jälkeen näkösälle. Sitä ennen pysähdyin ihan kelpo kahvilaan vähän napostelemaan. Ja siellä istuivat kiireisen tuntuisina osa aamuisesta albergueväestä.

Täällä kuivattelen vaatteita, pidän takassa tulta, kuuntelen vesisateen kohinaa ulkona. Kerään voimia huomiseen taivalluksen.

Redondela - Pontevedra

Eilen perjantaiaamuna oli poutaa, mutta taivas näytti synkältä. Olisin voinut jäädä majapaikkaan vielä toiseksi yöksi. Meinasinkin, mutta aamulla kuullessani espanjalaisten tekevän lähtöä, innostuin jatkamaan matkaa. Ja varsinkin, kun respaemäntä sanoi, että tänään ei sada, mutta huomenna sataa. 

Ulkosalla ensimmäinen savuton päivä. Ilahdutti, että tuli lähdettyä, sillä ilma oli raikas ja hyvä hengittää, luonto tuoksui ja linnut livertelivät. Aamussa oli hieno rauhan tuntu. 

Rinkkani yllä on sadesuoja, muovitin kameran ja kaikki muutkin tillbehörit. Ja onneksi, sillä jo tunnin kulutta satoi lakkaamatta.

Sateesta huolimatta otin puhelimella muutaman kuvan päivän etapilla.

Päivän aikana männynkarahka oli kovasti tarpeen rappusissa, nousuissa ja laskuissa ja myös hankalissa kivetyksissä.

En oikein pitänyt siitä, kun oli oksainen ja käyräinen. Eräässä kahvilassa jätin sen nurkkaan ja lähtiessäni ajattelin, että jääköön siihen. Mutta montaa metriä en ehtinyt kävellä, kun muuan mies kahvilasta juoksi jälkeeni ja huusi: ”Madam, madam, keppinne, keppinne.” No, mikäs siinä kuin kiittää, että olipa ystävällistä. Keppivääränen taisi ajatella, että kuules minua ei nyt niin vain jätetä.

Alberguessa olikin paljon pilgrimejä. Saapuessani oli jo hämärää, taisin olla viimeinen tulija. Kova kuhina siellä olikin. Märkiä vaatteita ripustettu sinne tänne kuivumaan, väki lappasi suihkussa ja käänteli vaatteitaan pitkin iltaa. Mutta ihanan lämmintä oli kaikissa tiloissa ja ihmiset hyväntuulisia.

Suihkussa näiden naisten kanssa oli puhetta mennä vielä illalliselle. Eikä aikaakaan kun he alkoivat laittautua. Ajattelin siinä levätessään, että

unohtivat minun osallustumiseni ja hyvä niin, sillä suihkun jälkeen olin aivan naatti.

Mutta eivätpä unohtaneet nämä portolaiset Amelia ja Joana, vaan sanoivat odottavansa minua. No, vauhdilla sitten mukaan, hirmuinen nälkäkin oli. Ja pikainen, mutta kiva illallishetki meillä olikin.

Yön sain aika hyvin nukuttua, vaikka ihmiset pitivät sen päiväisiä ääniä, siis kröhinää, yskimistä, kuorsausta jne.