Kevät on jo pitkällä. Pari sadepäivää on saanut luonnon viheriöimään ja kukkimaan.
Ja linnut pihapiirissä, nepä vasta touhukkaita ovat. Tuomi kukkii ihanasti tuoksuen. Vanha omenapuummekin on pienillä nupuilla.
Lenkillä toukotuuli puhaltelee kuin yrittäisi lippistäni päästä lennättää. Niin, alkaa lenkkeily taas maistua – muutama juoksupyrähdyskin onnistui viiden kilsan lenkillä.
Lauantaina, vapun aatonaattona Julius Caesar ”vieraili” Åbo svenska teaterin päänäyttämöllä.
Katsoimme ”karnevalistisen” esityksen William Shakespearen Julius Caesar -klassikosta. Todella karnevalistinen esitys. Onneksi olimme kaukana päänäyttämöltä, sillä melu, räminä, häly oli valtava ja minusta sekasortoistakin. Siihen tempoon, meluun ja hälyyn hukkuivat minusta jalot käsitteet vallasta, maskuliinisuudesta ja kunniasta eri näkökulmineen.
Tuotannon sanottiin peilaavan 2020-lukua - ollen kuitenkin uskollinen Shakespearen alkuperäiselle tekstille ja kielellä – ehkä näin, taisin kiinnittää huomioni vain epäolennaisuuksiin.
Näkymiä vapun aatonaattona teatterista alas Turun torille. Päivällä suht rauhallista, illemmalla teatterin jälkeen oli vilkkaampaa, varsinkin Aurakadulla.
Lauantaina teki mieli sanoa, että huh hellettä. Ihanan lämmintä on ollut useita päiviä.
Meri kimmeltää ja säteilee. On tämä kevätaika kaunista ja häikäisevän valoisaa. Kelpaa ulkona fiikata, flaneerata ja kuunnella lintujen lirkutusta.
Tänään maanantaiaamusella sää vaihtui viileämmäksi ja viimein oli vähän vettäkin ripsinyt. Mutta kunnolla vettä saisi tulla. Vesisadetta kaipaavat pellot, niityt, ruohikot, niin luonto kaikkinensa.
Vettä, vettä, enemmän vettä huuhtomaan talvenjälkeiset pölyt, siitepölyt – siis toivon kunnon pesua kehiin!
se kevät saapuu. Saapuu tänä vuonna vain hieman myöhässä.
Kevään merkkejä aamusella: fasaanin terävä kieunta, kyyhkyjen huhuilu, tinttien ja muiden pikkulintujen sirkeät viserrykset.
Helsingin Sanomien vanhasta mainoskuvasta muistui aika, jolloin meillä kotona oli pieni kanala puuvajan vieressä.
Kerran vanhempien ollessa koko päivän tai useamman poissa sain tehtäväksi huolehtia kanoista. Siihen kuului katsoa, että juomakipossa tai -kaukalossa oli aamuin illoin puhdasta vettä ja kanoilla jyvillä. Päivällä määrättyinä aikoina kävin heittämässä kauhallisen tai pari jyviä.
Rullasin valtavan paperisäkin suun auki ja jäin ihastelemaan ihanan hentoisia pieniä näkinkenkiä; olivat kuin pastillikarkkeja. Teki mieli maistaa, ja maistoinkin, varovasti pureskelin… Sitten myöhemmin kysyin äidiltä, että voiko niitä syödä? ”Ei niitä saa syödä!”, kuului vastaus.
Mainoksen lupaus taisi pitää paikkansa, siis se, että kananmunista tulisi vahvakuorisia. Nimittäin yhtenä kertana veljeni kiikutti pyörällä Torikan osuuskauppaan liukkaalla kelillä korillisen siskoni ja minun pesemiä kananmunia. Liukasta oli, veli kaatui pyörällään. Housut meni polvista rikki, mutta kananmunat säilyivät ehjinä.
Kaunis talvi jatkuu
Niin ku- ja aivan kuin -puhe on tarttuvaa ja ärsyttävää, niin ku minusta. Tuskinpa tekoäly tuottaa ja toistaa moista tekstiä.
Viime maanantaikävelylläni havaitsin yllättäen koskikaran Vähäjoen lumilohkareella.
Joki oli monin paikoin jäässä, siksi kai oli tullut näkyvimmälle paikalle tiirailemaan.
Sen jälkeen kun tuossa joessa koskikaran eka kerran näin, vuosia sitten, olen aina ohi kulkiessa sitä tähyillyt, mutta ei ole tullut näkyville.
Viimeksi aivan läheltä näin koskikaran hyppelevän ja vauhdikkaasti liitelevän kiveltä kivelle Fiskarsin joen kivillä rautaruukin lähistöllä; eipä se juuri tuolloin paikalleen pysähtynyt.
Toisin oli nyt: vain kerran toiselle lumilohkareelle lennähti. Olipa riemastuttavaa, ihan mahtava ilmestys!
