Laupheim - Biberach an der Riß

Majapaikasta sain lähtiessäni hyvät ohjeet reitille ja sain tehdä juustosämpylän evääksi. 

Kahdeksan aikoihin olinkin suht vauhdikkaasti kävelemässä ensin Untersulmentingenin suuntaan ja sitten Obersulmentingeniin. 

Nyt ei sumusta ollut tietoakaan, sen sijaan kuuraa oli tavallista enemmän. Kiva sää patikoida ja aurinkoakin luvassa, iloitsin. 

Vähän huvitti, kun pakettiautoilija näytti odottavan minua kävellessäni rautatieylityksen ohi ja tööttäsikin vielä, että huomaisisin. 

Kun en siitä perustanut, ajoi minut kiinni ja pyysi kovasti kyytiinsä. En nyt kumminkaan tohtinut vaan sanoin, että minun täytyy kävellä. 

Voi olla, että mies oli sama kuin aamulla respassa, ja siis kuulemassa lähtöselvitystäni ja muuta keskustelua ja johon myös osallistui. Miten muuten olisi osannut tai tiennyt missä kävelen. 

Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että taas olen jossain muualla kuin pitäisi. 

Näin, että kylä oli kirkkoineen suoran tien päässä, mutta symbolit johdattivat aivan muualle. 

Peltotiellä sitten tuli nuori puhelias nainen, Jane, vastaan. Hän ei merkeistä eikä vaellusreitistä tiennyt mitään, mutta sanoi, että tätäkin kautta pääsen kylään, on vaan paljon pidempi. 

Jane oli päiväkävelyllään, piti vapaata töistään. Katseltiin hänen puhelimestaan vielä reittiä. Hänkin tarjoutui viemään minut autollaan, jos vain haluan. Lopuksi vaihdettiin puhelinnumeroista, varmuuden vuoksi. 

Avulias, mukava nuori nainen, ajattelin. Siinä sitten muistin, kun yhtenä päivänä en saanut vesipulloani auki, niin pyysi ensimmäistä vastaantulijaa, vanhempaa naista vääntämään korkkia. Ei auennut, sinun pitää pyytää jotain miestä avamaan, hän sanoi. 

No ei niitä miehiä vastaan tule, eikä yleensä ketään täällä, ajattelin. 

Tulinkin sitten jonkinlaiseen asutuskeskustaan ja näin erään kivannäköisen vanhemman ponnarimiehen kääntävän vihannespalstaansa tai kenen lie. Sanoin, josko hän voisi avata vesipulloni. 

Mies ymmärsi, että halusin juoda vettä ja sanoi että viinilasillinen on parempaa janoon, että hänkin ottaa lasillisen. 

Kehoitti kovasti viinille, mutta sanoin vielä etten saa tätä pulloa auki, että voisiko hän sen avata. Ai jaa, ai siitä on kysymys, sanoi ja riisui käsineet avatakseen pulloni. 

Siinä sitten juteltiin vielä vähäsen maan kääntämisestä, miten tärkeää se on tehdä juuri nyt ennen routaa, ja muuta. 

Mäkeä ylös kavutessani leikiskelin ajatuksella, että olisinpa hyvin voinut jäädä viinilasilliselle ja katsoa millainen seikkailu siitä olisi tullut. 

Obersulmentingenissä join päivän kahvit, jatkoin kävelyä kirkon ohi ja samalla symboleja etsiskellen. 

Mutta sitten en saanut selvää, olivatko nuolet ja muut merkit tarkoitettu meno- vai tulosuuntaan. 

Alkoi harmittaa, kun sanotaan, että kuljet aina vaan suoraan ja suoraan, mutta kävelijälle sopiva kaista loppuukin tyystin. Ja jos  seuraan symboleja, johtavat ne ties millaisille kiertopoluille - ja lopuksi olenkin lähtökuopissa. 

Olisiko minun vaan pitänyt ottaa kyyti vastaan, jahkailin harmissani, jos vielä tarjotaan niin kyytiin vaan...

Pienen ylimääräisen lenkin tehtyäni ja sen johtamatta mihinkään, päätin että nyt bussin kyytiin. 

Tällä kertaa ei tarvinnut pitkään odottaa. Ensin siis bussilla Schemmerbergiin ja sanalla lipulla (3,40€) vähän pidemmälle, junalla Biberachiin. 

Asemalta kävelin majataloon yöpymään. Tämä paikka vaan on sen verran kallis, että yksi yö riittäköön, aamulla sitten kiireen vilkkaan tien päälle. 

Oberdischingen - Laupheim

Eilen torstaiaamusella pakkanen oli taas maalaillut maisemat kuurallaan satumaisen kauniiksi. 

Tiheä sumu vielä lisäsi tätä kauneutta. 

Päivän kävely alkoi ensin hyvin, suorastaan lennokkaasti. Seurailin keltaista simpukka -symbolia. 

Mutta kuinkas sattuikaan, hävitin symbolit tai niitä vaan ei enää ollut. 

Ainakin kolme tuntia olin kävellyt eikä minulla ollut aavistustakaan missä olin. 

Tiesin kyllä, että upea, suuri Donau oli siinä vierellä. 

Seurailin sitten näitä merkkejä, mutta kovasti epäröiden. 

Aloin aavistaa, että olin ajautunut vaellusreitiltä todella kauas. Välillä pelkäsin, että taidankin olla menossa takaisin Ulmin suuntaan. 

Ei auttanut muu kuin hakeutua lähimmälle bussipysäkille. Pysäkkikyltin mukaan olin jossain Nasgenstadtin kylässä ja bussilla pääsisin Laupheimiin. 

Opaskirjasta katsoin, että sellainen paikka on vaellusreitin varrella ja että monen kävelytunnin jälkeen en ollut edennyt kovin kauaksi. 

No siinä odottaessani tutkailin paremmin opasta. Sen mukaan olin lähtenyt kulkemaan aivan vastakkaiseen suuntaan kuin piti. Olin sekoittanut paikat Öpfingen ja Äpfingen. Aamulla Äpfingen oli minulla päämääränä. 

Hiljaista oli kylässä, yhtään ihmistä ei missään. Vastapäätä oli kaunis kirkko, niin kuin on olllut joka kylässä tähän mennessä. Kuuntelin kirkonkellojen soittoa puolen tunnin välein. 

Ja tulihan se Laupheimin bussi noin tunnin kuluttua. Laupheimissa sitten kiiruma kaupal kahville, olihan jo iltapäivä. 

Laupheimissa pyörinkin lopun päivää. Yritin selvittää, miten edetä. Kävi ilmi, ettei mitään suoraa yhteyttä ole mihinkään, ei junalla eikä bussilla, joten yöksi oli jäätävä ja vasta aamulla reitille kävelemään. 

Onneksi pääsin viimein hyvään ja edulliseen majapaikkaan - ainakin pari oli suljettuna ja tämäkin puoliksi suljettu. 

Ruokaa ei saanut, mutta iltapalaksi sain huoneeseeni kahvia, juustosämpylän ja paistetun kananmunan - ja kaikki veloituksetta. Kyllä minun kelpasi - päivä päättyi jälleen kerran onnekkaasti.

Ulm - Erbach - Oberdischingen

Eilen Ulm oli hyisen kolea ja sumuinen. Ja Ulmin tuomiokirkko on yhtä jylhä, oli sää millainen tahansa.

Aamupalan jälkeen mietin, mahdanko olla kunnossa, olo kun oli kumman epämääräinen. 

Siitä sitten olo tokeni. Aloin sunnitella seuraavaa kävelyetappia ja myös miten saisin rinkan kevyemmäksi. 

Keräilin vähänkin tarpeettomalta tuntuvat tavarat muovipussiin ja kävelin pääpostiin. No, vajaan parin kilon paketti niistä kertyi. Onhan se jotain sekin kevennys. 

Ulmissa on upea ja suuri kirjakauppa kahviloineen ja nojatuoleineen. Täynnä ihmisiä. Sitten on pienempi kirjakauppa ja täynnä valtavan mielenkiintoisia kirjoja. 

Muutaman kirjan kanssa olin jo menossa kassalle, sain kuitenkin laitettua ne pois. Vaan en eilen. 

Postituksen jälkeen, kun oli aikaa, ajattelin isommasta kirjakaupasta kysyä yhtä opaskirjaa. Se tuntui tärkeältä hankkia. Sitä ei ollut. No, kun ei ollut, tarttui toinen kirja: Erich Kästnerin Die Montags-Gedichte. Samantien soimasin itseäni, että miksi se nyt piti ostaa painoa lisäämään.

Ulmissa tulin olleeksi aika kauan, liian kauan, viisi yötä! Ja viime kävelystä on jo melkein viikko. Sitä kun ajattelin, odotin kovasti aamua ja reitille pääsyä. 

Ja aamu kun koitti, heti aamupalan jälkeen pakkasin rinkan ja menoksi. 

Kello kahdeksan paikkeilla olin ulkona. Kylmältä tuntui (-3 °C), mutta sään pitäisi lämmetä puolen päivän jälkeen.

Aamu oli vallan upea kävellä. Ja reitti oli kaunis ja vaihtelevainen aina Ulmista eteenpäin Oberdischingeniin saakka.

Kolmentoista kilometrin jälkeen olin Erbachissa. Siellä viivähdin tovin. Ensin pidin kunnon kahvitauon marketissa ja seuraavaksi venähti aikaa vanhaa St. Martinin paanukirkkoa ja sen ympäristöä ihaillen.

Kirkolta sitten peltoteille.

Olin kävelyt pitkät matkat Donaun laitamilla, läpi valtavan teollisuusalueen ja maanviljelysalueiden peltoteillä. 

Niin kuin aina, niin nytkin vaivasi epätietoisuus, olenko oikealla tiellä tai polulla. Merkit kun loppuvat äkisti. 

Minulla näillä matkoilla se kuuluu asiaan, siis epävarmuus reitistä, kyseleminen tai varmistaminen vastaantulijoilta kuin myös ruokapaikan tai majapaikan etsiskely. 

Tällä kertaa olin eilen lähettänyt kyselyn majapaikka Herberge Jakobuspilgeriin Oberdischingeniin, että voinko yöpyä siellä. Mutta vastausta ei kuulunut. 

Löysin paikan suht helposti. Mäen päällä, pienen kirkon vieressä se sijaitsee. 

No, sinne kun kipusin jo aika kuittina n. 21 kilometrin taivalluksen jälkeen, oven päällä oli lappu, että soita siihen ja siihen numeroon. 

Soitinkin, meni vastaajaan, mutta sinne en alkanut solkata mitään. Sitten vanha mies, jonka kanssa olin ylämäessä puhellut, tuli taas näkösälle ja neuvoi missä majapaikan pitäjä asuu. 

Sinne  soittamaan ovikelloa. Kukaan ei tullut ovelle. Vähän siinä äimistelin, että mitäs nyt tehdä, olisko kirkon ovi auki. Oli, kapusin sinne ja helpotti kun sain laskettua rinkan kapealle penkille pois painamasta. 

Ajattelin, että jaahas joudunko nyt koko yön värjöttelemään kylmässä kirkossa. 

Hetken ehdin katsella kirkon seinämaalauksia, kun ovi aukeni. Sieltä sitten tulikin itse majatalon hoitaja! 

Aikamoinen huojennus, pääsin sisään lämpimään ja sain teetä. Näinkin sitten, että kyselyyni oli aamulla vastattu ja toivotettiin siinä tervetulleeksi, mutta olin silloin jo tien päällä.

No niin, täällä sitä nyt ollaan ainoana pilgerinnana isossa talossa. Ei näet ole sesonkiaika, eikä turistiaikakaan, vaan talviaika, jolloin kukaan ei vaeltele, paitsi eräs kummajainen.

Aamulla minulle tarjotaan aamupala. Sitten taas menoksi.

Ulm...

Eilen aamulla ennen huoneen luovutusta minulla oli kiire turisti-infoon toista parempaa majasijaa tiedustelemaan. 

Olo oli vielä huteranpuoleinen. Ibiksessä aamupalakaan ei maistunut, vaikken perjantaisen aamupalan jälkeen syönyt muuta kuin omenan ja banaanin, mutta liikkeelle vaan.

Torikauppiaat touhusivat täyttä päätä ja ihmiset tekivät ostoksiaan. Kivan näköistä seurattavaa. 

Turisti-infosta varasivat sitten minulle edullisen ja kunnon huoneen - ei mitään muovikopperoa - saksalaisesta vanhasta kivitalosta.

Sijaintikin, aivan tuomiokirkon kupeella, on hyvä.

Pieni huone on, juuri ja juuri mahdun kääntymään, mutta sievä ja toimiva. 

Varasin huoneen kolmeksi yöksi, onpa aikaa tutkailla tarkemmin tätä mukavan tuntuista kaupunkia. Ja nyt kun alan olla entisessä vedossa, jaksan funtsia seuraavaa siirtoa.

Ulm...

Eilen perjantaina heräsin majapaikassa kehnosti nukutun yön jälkeen. 

Oli huono olo, päätä jomotti ja vapisutti. Vähän väliä herätessäni mietin, mitä tämä nyt on: liekö hermostollista, flunssa, ruokamyrkytys, vaiko seurausta tiistaisesta bussiajeluista ja värjöttelystä pysäkeillä. 

Vaikka kävelykilometrejä kertyi tuskin kahtakymmentäkään, niin rinkkaa kannoin monta tuntia. 

Pysäkeillä ei ollut penkkejä ja jos sattui olemaan, olivat ne tavattoman paskasia, ei niihin voinut istua saatika rinkkaa laskea. 

No, tuo koettelemus oli tiistaina, miten vasta nyt tuntui kuin koko kroppaa olisi jyrätty, pohdin. 

Perjantaiaamulla kahvikaan ei maistunut. Siitä tiesin, ettei kaikki ole kunnossa. 

Oli mitä oli, sängyn pohjaan minut veti - koko päiväksi - ja kuumehan siitä kehkeytyi. 

Onneksi tulin varanneeksi huoneen kahdeksi yöksi, sattui näet olemaan tarjoushinta. Iltapalaksi söin banaanin ja aspiriinia, jotta saisin nukuttua.

Mutta aikamoinen muovikoppero ibiksen huone on. Ties mitä höyryjä ihminen joutuu nukkuessaan hengittämään. Oli pakko pitää yöllä ikkuna auki. Ja ne siivousaineet, niistä vasta höyryjä lähtee. 

Yöllä päätin, että jos vain aamulla tokenen, hankin heti halvemman ja paremman majapaikan.

Eisenach - Ulm

Eisenachissa tulin siis viettäneeksi kolme yötä. Eilinen tuumaspävä ei juurikaan edistänyt vaellusreitin selvittelyä. 

Muutaman kahvittelun ja kyselyjen jälkeen oli viimein päätökseni lähteä junalla Ulmin kaupunkiin. 

Rautatieasemalla sitten selviteltiin, millä junalla sinne parhaiten pääsisin ja ilman monimutkaisia vaihtoja busseihin eri asemilla. 

Saamiani vaihtoehtoja sulattelin kaikessa rauhassa keskustan kahvilassa. Mutta jos liian pitkään pohdin, menee liian hankalaksi, joten sitten vaan uudelleen asemalle lippua ostamaan. 

Juna veisi minut suoraan, vielä kauemmas, Konstanziin, mutta tuntui, että Ulm, yliopistokaupunki, pitää nähdä. 

Frankfurtissa oli vaihto ja tunnin odotus. Siellä sitten menin komiasti rinkkoineni 1. luokan vaunuun. Huomasin sen kyllä, mutta kun tilaa oli vaikka kuinka, jäin siihen. 

Lipuntarkastaja sitten huomautti, että seuraavalla pysäkillä pitää vaihtaa ulkokautta 2. luokan vaunuun. Kaksi pukumiestä asteli perässäni, heidän näköjään piti tehdä sama vaihto. 

Mitä lähemmäksi tultiin Ulmia, sitä aurinkoisemmaksi sää muuttui. 

Kolmen aikoihin sitten seisoskelin Ulmin asemalla, että mihinkäs nyt. 

Aseman infossa sain niukasti tietoa, oikeastaan en mitään. 

Marssin ulos taksille ja kysyin Ibis Hotellia, jota kaavailin majapaikaksi. Kuski sanoi sen sijaitsevan vain sadan metrin päässä. Hyvä, saan kävellä sinne, ajattelin. 

Aurinko paistoi, oli ihan kesäisen lämmintä. 

Joulumarkkinat - varsinaista hulabaloota.

Majapaikasta sain reittiohjetta turisti-infoon, joten kiiruhdin vielä sinne. Jospa tästä vielä vaellusreitille pääsisin, ettei mene vallan junamatkailuksi.