Metsähommeleissa

Torstaina käväisin metsäpalstallani oksasaksilla huhkimassa ja huiskimassa. Sää suosi käyntiäni, oli mitä kaunein ja lämpimin päivä, melkein paahteinen. 

 Aloitin talvijälkien ja poistettavien tarkastelun palstan reunamilta ja ojan reunalta. Ei aikaakaan, kun ylläni korppi kierteli ja kaarteli raakkuen, taisi sanoa että katos, mukava tappa vanha tuttu. Häipyi siitä sitten.

Erotin vielä lehdettömät ja piiskamaiset roskapuiden vaaleat rungot sojottamassa syvän vihreiden taimien, tai jo varttuneiden kuusentaimien helmoissa.

 Rauhalliseen tahtiin huhkin ja varovasti astelin epätasaisessa maastossa. Katselin aluetta samalla muistellen. 

Tässä yllä vielä tasaisella alueella oli aikoinaan olkikattoinen savusauna. Muistan hyvin sen noenmustat isot ja vankat lauteet, seinät, padan. Pieni ikkunakin siellä oli.

Ylempänä saunan takana kallioiden välissä oli meidän lasten ns. urheilukenttä. Korkeushyppyä muistan siellä harjoitelleeni ja mäenlaskua.  

Jämerän haavan joku on kaatanut, lie ollut tiellä. Olisinpa tiennyt, sen olisi voinut kotiin polttopuuksi raahata.

Saunapaikasta metsänreunaa eteenpäin sijaitsi maakellari, jonka seinät isä vuosittain kalkitsi. Siellä säilytettiin perunat, äidin säilömät hillot ja sienet, kunnes uusi kellari kotitalon läheisyydessä oli valmis. 

No, paljon jäi vielä huhkimista, mutta otan rauhallisesti pikkuhiljaa. Metsäpalstalla kävely näet vaatii erilaista kuntoa ja tarkkaavaisuutta kuin valmiilla lenkkipoluilla, eikä parane hättäillä, ettei mättäille kumoon kupsahda.