Eilen löysin yllättäen eräälle Gdynian luontopolulle.
Vahingossa löysin, kun lähdin tässä kohtaa kiipeämään ylös varjoista polkua.
Ylös, ylös vaan. Oli huikean hiljaista, kuulin vain aaltojen loisketta. Välillä kun pysähtelin, kuulin hiljaisuudessa kummaa risahtelua.
En tiennyt, mihin polku johtaa, ja kumman risahtavat äänet alkoivat pelottaa.
Käännyin jo takaisin, mutta sitten kaksi puolatarta tuli vastaan. He olivat tulleet muualta Puolasta viettämään Gdyniaan viikonloppuaan.
Eivät hekään tienneet, mihin polku vie, mutta arvelivat sen vievän keskustaan ja myös Sopotin suunnalle. Lähdin heidän mukaansa uudelleen kipuamaan ylös mäelle.
Oli mukavaa saada juttuseuraa. Kerroin peloistani, sanoivat että kaikki kummat tyypit ovat nyt näin helteellä biitsillä, ettei täällä mitään pelättävää ole. Toinen jopa valisti, että se pelko täytyy tulla sisältäsi, sinusta itsestäsi. Se tuntui jotenkin oikealta ja sai mietteliääksi.
Monta tuntia tuli käveltyä. Mitä lähemmäksi majapaikkaani tulin, sitä enemmän oli rantabulevardilla viikonlopun fiilistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti