Mieluiten lenkkeilen hiekka- ja metsäteillä epätasaisen maaston vuoksi. Se tekee hyvää jaloille. Hiekkateinen Spurilan lenkki on yksi sellainen.
Kaiken ikäisiä lenkkeilijöitä tulee vastaan useammin kuin takavuosina, jolloin lenkkeilin tosi aktiivisesti ja vauhdilla. Tuolloin, siis 1970 – 1980-luvulla, äitien lenkkeily oli harvinaisempaa. Saatettiin jopa katsoa karsaasti pienten lasten äitiä, joka säännöllisesti kävi juoksemassa. Muistan eräänkin sanoneen:
”Äidin liikuntaharrastus on aina jostain pois. Se aika on pois esim. lasten- tai kodinhoidosta. Minulla ei ainakaan riitä aikaa juoksenteluun.”
Moinen lausahdus sai ajattelemaan lenkkeilyni oikeutusta ja vähän huonoa omaatuntoakin. Kuitenkin aktiivinen kuntoiluni kasvatti peruskuntoa hyvän mielen lisäksi. Sain liikkumisesta energiaa, voimia pyörittää arkea kaikkinensa.
Otin juoksemisen niin tosissani, etten edes malttanut pysähtyä katselemaan tai tarkkailemaan ympäristöä, saatikka puhelemaan koirankävelyttäjän kanssa. No, aika oli tuolloin rajallista.
Nyt on toisin. Melkein joka lenkillä tulee puheltua jonkun kanssa. Ei ole enää kiirettä mihinkään, ei aikatavoitteita. Pyrin tekemään jonkin liikuntasuorituksen päivittäin ja muutaman pitkän kävelylenkin viikossa.
 |
| Vuosi sitten joki oli jäässä ja lumen peitossa. |
 |
| Tästä mäkinoususta saan hyvää harjoitusta jaloille. |
***
 |
| Joku viitseliäs on ripustanut pölykapselin todella näkyvästi, ilahduttavaa! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti