Ilahdutti tässä yhtenä perjantaina käydä WAMin kesänäyttelyssä, kiitos miniän. Esillä on Antti Laitisen Taipuisa maisema. Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen katsaus taiteilijan viimeaikaisiin teoksiin. Teoksissa metsä, puu, maisema – luonto saa mielenkiintoisia muotoja…
Viime postauksestani on yllättäen vierähtänyt tasan kuukausi. Jos muuten vilisti kesäkuu niin tuntuu tämä heinäkuukin mennä vilistävän. Kertailenpa tänne alustalle mennyttä kukkean kaunista ja lämmintä kesäkuuta.
Tuona helteisenä päivänä tuli käveltyä paljon, uskomattoman paljon. Vierailla reiteillä kävellessä ja mukavassa seurassa kilometrien kulumista tuskin huomasi.
Juhannuksen jälkeen (juhannus meni muuten suit sait rauhallisesti) olin pitkästä aikaa viikon verran Vantaalla kissan kaverina.
Kissan kanssa kaikki sujui hienosti, eikä oikeastaan kommelluksiakaan sattunut. Tai no yksi: Sain nimittäin päähäni lämmittää sauna.
Mutta siellä oli sellainen sytytin, musta sellainen, jollaista en ole milloinkaan nähnyt. Pyörittelin sitä aikani edestakaisin, että kummasta päästä se liekki tulee. Ja kun ei selvinnyt päätin ostaa kaupasta tulitikut, mutta unohdin. Ei kun uudestaan saunaan sytytintä pyörittelemään ja manailemaan, että on se nyt kumma… Vetäisin kunnolla, onneksi varovasti. Äkkiä sitten selvisikin: väärinpäin oli kädessäni, liekki leimahti kirvellen sisään kämmeneen.
Harmi, etten ottanut kuvaa sytyttimestä, se oli kuin vanhanmallinen revolveri. Mainiot löylyt sain ja tyytyväisen mielen ja siitäkin etten tullut antaneeksi periksi. Oikeastaan koko touhusta olisi pitänyt tehdä Nelli-juttu, sen verran hassu kohellus, naurattaa vieläkin.
Kesäkuu kaunoinen mennä vilistää – kesälämmössä nurmikot viheriöivät, kukat sädehtivät, lehvästöt tanssivat, suorastaan melskaavat.
Toisaalta luen, että korona on ohi, toisaalta taas, että yhä virus on keskuudessamme. Niin tai näin, varovaisuus, maltti on yhä paikallaan.
Oudolta tuntuu taas liikuskella turuilla ja toreilla ihmisten paljoudessa, mutta ah, niin mukavalta…
Raparperit ovat kasvaneet lyhyessä ajassa valtaviksi. Kukkavarret olisi pitänyt leikata jo ajat sitten, mutta jääköön nyt tuo näyttävin ohikulkijaa ilahduttamaan.
”Kuules Nestori, ei täs iäs enää mittää tortui eikä muitaka leipomuksia syörä”, sanoi Nelli tiukasti.
Tunteja myöhemmin Nellin piti mennä lähikauppaan ruokaostoksille. Kaupassa hän kulki leipähyllyjen ohi ja tuli vastakkaiselle leivosvitriinille. Siltä seisomalta Nelli pysähtyi tuijottamaan vitriinin herkkuja. Voi että ovat mehukkaan ja tuoreennäköisiä, tuo keltavalkoinen juutokakunpalanenkin, jupisi Nelli itsekseen. Ja tuo kermainen mansikkaleivoskin!
Nelli ei pystynyt vastustamaan kiusausta ostaa itselleen mansikkaleivosta, ja vain itselleen. Ei hän nyt voinut paljastaa ostostaan Nestorille, olihan hän juuri sanonut, ettei mittää torttui…
Kotona hän vaivihkaa tyhjensi ruokakassinsa. Tarkisti sitten, ettei Nestori ollut näkemässä ja livahti leivosrasian ja lusikan kanssa vaatehuoneeseen ja sulki oven. Nelli herkutteli, nautti antaumuksella muutaman lusikallisen, kunnes kuului:
”Nelli, missä sä olet, oleks sä täällä?” Suu täynnä leivosta Nelli ei saanut vastatuksi ja kauhukseen näki ovenkahvan liikkuvan ja ovi aukeni… ja Nestorin suu…
Hyvä ettei Nelli pelkästä häpeästä leivokseensa tukehtunut.
Eilinen lauantaipäivämme kului patikoiden Örön saarella eväsreppuinemme heikossa tihkusateessa. Päiväretki oli Saariston Polun järjestämä.
.jpeg)
Saaren eteläkärjessä, kansallispuisto- ja puolustusvoimien toiminta-alueella kävelimme merkittyjä polkuja ja mukulakiviteitä pitkin.
Ylitimme saaren riippusillan - huikea kokemus sekin. Olimme keskellä sotahistoriaa, josta on havaittavissa merkkejä kaikkialla.
Saarella riittäisi tutustumista useiksi päiviksi: on luontopolkuja, luonnontilaisia rakennuksia, uimarantoja, harvinaisia perhoskantoja ja kasveja, huikeita merimaisemia, kallioita, merituulen tuivertamia mäntyjä.
Bongasimme Kari Penttisen opastuksella muutaman värjöttelevän lännenkylmänkukan aitauksessaan; ovat varsin harvinaisia ja rauhoitettuja. Kauniita!
Eteläkärjessä on myös havaittu uhanalaisia perhosia, joita kuulemma tunnetaan Örössä jopa 130 lajia.
Nyt käyntipäivänä oli tuulista ja sateista, perhosista ei tietysti merkkiäkään paitsi infotaulut reittien varrella, eivätkä kukatkaan jaksaneet nauraa.
Ennen paluumatkaa nautittiin runsas ja maittava buffetlounas varuskunnan ruokalana toimineessa rakennuksessa (Ravintola 12”), joka on kuulemma jo Suurruhtinaskunnan aikana rakennettu.
Jo on pihapiiristämme lumilaikut hävinneet ja luonnon kevätkukat ilmestyneet – kevät etenee nyt vauhdilla.
Ruohikoista ja mättäiltä pulpahtelee yhä suurempia leskenlehtiä ja sinivuokkoja.
Raparperit ovat pinnistäneet näkyville, ja päivä päivältä isompina.
*
.jpeg)
.jpeg)
Vielä on vähäisiä lumilaikkuja pihallamme, silti kevät virtaa yhä lähemmäksi tuoden aurinkoisia ja valoisia päiviä iloksemme.
Keväästä kertoo: Vähäjoen voimalliset kuohut ja kohinat; lintujen moniääninen konsertti aamuin illoin; amiraaliperhosen liitely; kevätkukkien runsaus pihoilla ja parvekkeilla.
Urheilukaupassa oli (ehkä on vieläkin) hyviä alennuksia erilaisista kävely- ja vaelluskengistä. Tulin siis hankkineeksi kevyet, lyhytvartiset Merrelit vanhojen tilalle. Tukevat hyvin nilkkaa metsäteillä ja poluilla. Eräänlainen kevään merkki sekin – uusien lenkkarien hankinta – onneksi selvisin taannoisesta kaatumisesta suurella säikähdyksellä ja voin taas harrastaa lenkkeilyä.
Hyvää pääsiäistä!
