Kesäkuu kaunoinen mennä vilistää – kesälämmössä nurmikot viheriöivät, kukat sädehtivät, lehvästöt tanssivat, suorastaan melskaavat.
Toisaalta luen, että korona on ohi, toisaalta taas, että yhä virus on keskuudessamme. Niin tai näin, varovaisuus, maltti on yhä paikallaan.
Oudolta tuntuu taas liikuskella turuilla ja toreilla ihmisten paljoudessa, mutta ah, niin mukavalta…
Tässä yhtenä kauniina syyskuun lauantaina osallistuin Camera Obscura -neulanreikäkamerakurssille.
Tämä kolmen tunnin kurssi Turun linnan pajassa oli asiaan vasta tutustuvalle todella mielenkiintoinen ja antoisa. Taiteilija Hans G. Hästbacka kertoi ensi alkuun valokuvauksen monisatavuotisesta historiasta, kameran kehitysvaiheista ja perehdytti varhaisimpaan kuvaustekniikkaan neulanreikäkameroilla, itse kameran rakentamiseen jne.
Saimme sitten itse kukin Hästbackan rakentamat valmiit kamerat, ja ei kun linnan pihalle kuvaamaan. Innokkaana kaksi kameraa kädessäni ponkaisin, hyvä etten portaissa kompastunut, linnan pihalle. Ja kuvauksen jälkeen kipittämään ylös saman tien pimiöön.
Molemmat negatiivit blankkoja! Olin hätiköinyt valotuksen kanssa. Ei kun uudelleen kuvamaan ja maltilla. Alkoi olla jo liian valoisaa kuvaukseen, vaati pidempää valotusaikaa. Nyt otin puhelimen kellon avuksi, arvelin kolme minuuttia riittävän. Merkkiäänen jälkeen taas kiipeämään linnan pajaan ja kamerat Hästbackalle pimiöön. Josko nyt onnistuisi?
Eilen sain kehitetyt aikaansaannokseni postitse. Kun oikein tihrustaa, ihan kuin oikean puolen kuvissa (siis toisella kuvauksella otetuissa) jotain näkyisi, ainakin linnapihan kivetys näkyy. Kaunis sää olisi vaatinut vielä pidempää valotusaikaa.
No, riittäköön tämä kokeilu, toiste sitten, meinasin. Onnistuessaan neulanreikäkameroilla saa upeita mustavalkokuvia maisemista, kasvoista jne. Mutta vaatii varsinkin valotusajan suhteen harjoittelua, kärsivällisyyttä, taitoa ja niin edelleen. Valtavan mukavaa puuhaa, jolle voisi antautua, ehkä joskus…
