Viikonloppukurssilla

Pyhäinpäivä ja sunnuntai vierähtivät joutuisasti Runojen editointi -kurssilla.

Viimetingassa tuli ilmoittauduttua, viimetingassa kuulinkin siitä. Arvelin saavani kurssista pontta, jos ei nyt runoiluun niin käsillä olevaan muisteluiden kirjoittamiseen. Kieltämättä runoilukin kiinnostaa. Jonkinlaisen oman runon haluan luoda muisteluni alkulehdelle. 

Osa kurssin annista oli tuttua asiaa. Esimerkiksi kaikkien aistien hyödyntäminen kirjoittamisessa: Havainnoi eri aistein, muistele omaa ruumiillisuuttasi eri tilanteissa, muistele kokemustasi, mieti miten se vaikuttaa kirjoittamiseesi. 

Tämä toteutuukin miltei huomaamatta kävelyilläni. Kuulostaa yksinkertaiselta, rentoututa mielesi, havainnoi ja kuvaile tuntemuksiasi, kirjoita sanoja – näinhän se mieli toimii muistellessa – ja muistot kumpuavat framille, varsinkin itselle merkittävimmät muistot. Toteutus, siis paperille saaminen, ei minulla suju noin lennokkaasti.

Kurssilla kuulemani aihe oli minulle vieraampi, nimittäin runokäsitys: jokaisella runoilijalla on oma runouskäsitys, millainen, sitä pohdittiin. 

Pohdittiin omaa ja muiden runokäsitystä. Toisin sanoen millaisia vaikutelmia teksti antaa, mitä runoilija haluaa pelkistyksillään ilmaista? Onko runossa esim. vahva luonto- tai muu käsitys? Mitä typografia kertoo runosta ja runoilijasta. Joku painottaa typografiaa, siis muotoseikkoja sisältöä enemmän. 

Itse metsästän sanomaa, verhottua sellaista, kuten esim. Paavo Haavikolla. Mielestäni mitä enemmän runoilija panostaa muotoon, sitä itsekeskeisempää ja kevyempää runoutta, tiedä sitten. 

Runouden keinoina mainittiin runoilijan kauneusihanne, yllätyksellisyys tai että se hämmentää lukijaa. Maailmankuva oli toinen kiinnostava aihe. Esimerkiksi mistä se tekstissä itse kullakin välittyy, missä näkyy ja millaisena?

Ehkä en kaikkea ymmärtänyt vilkkaan keskustelun seasta, mutta virkistäviä olivat pohdiskelut mainituista teemoista ja niiden ympäriltä.