Kesäkuu kaunoinen mennä vilistää – kesälämmössä nurmikot viheriöivät, kukat sädehtivät, lehvästöt tanssivat, suorastaan melskaavat.
Toisaalta luen, että korona on ohi, toisaalta taas, että yhä virus on keskuudessamme. Niin tai näin, varovaisuus, maltti on yhä paikallaan.
Oudolta tuntuu taas liikuskella turuilla ja toreilla ihmisten paljoudessa, mutta ah, niin mukavalta…
Raparperit ovat kasvaneet lyhyessä ajassa valtaviksi. Kukkavarret olisi pitänyt leikata jo ajat sitten, mutta jääköön nyt tuo näyttävin ohikulkijaa ilahduttamaan.
”Kuules Nestori, ei täs iäs enää mittää tortui eikä muitaka leipomuksia syörä”, sanoi Nelli tiukasti.
Tunteja myöhemmin Nellin piti mennä lähikauppaan ruokaostoksille. Kaupassa hän kulki leipähyllyjen ohi ja tuli vastakkaiselle leivosvitriinille. Siltä seisomalta Nelli pysähtyi tuijottamaan vitriinin herkkuja. Voi että ovat mehukkaan ja tuoreennäköisiä, tuo keltavalkoinen juutokakunpalanenkin, jupisi Nelli itsekseen. Ja tuo kermainen mansikkaleivoskin!
Nelli ei pystynyt vastustamaan kiusausta ostaa itselleen mansikkaleivosta, ja vain itselleen. Ei hän nyt voinut paljastaa ostostaan Nestorille, olihan hän juuri sanonut, ettei mittää torttui…
Kotona hän vaivihkaa tyhjensi ruokakassinsa. Tarkisti sitten, ettei Nestori ollut näkemässä ja livahti leivosrasian ja lusikan kanssa vaatehuoneeseen ja sulki oven. Nelli herkutteli, nautti antaumuksella muutaman lusikallisen, kunnes kuului:
”Nelli, missä sä olet, oleks sä täällä?” Suu täynnä leivosta Nelli ei saanut vastatuksi ja kauhukseen näki ovenkahvan liikkuvan ja ovi aukeni… ja Nestorin suu…
Hyvä ettei Nelli pelkästä häpeästä leivokseensa tukehtunut.
Eilinen lauantaipäivämme kului patikoiden Örön saarella eväsreppuinemme heikossa tihkusateessa. Päiväretki oli Saariston Polun järjestämä.
.jpeg)
Saaren eteläkärjessä, kansallispuisto- ja puolustusvoimien toiminta-alueella kävelimme merkittyjä polkuja ja mukulakiviteitä pitkin.
Ylitimme saaren riippusillan - huikea kokemus sekin. Olimme keskellä sotahistoriaa, josta on havaittavissa merkkejä kaikkialla.
Saarella riittäisi tutustumista useiksi päiviksi: on luontopolkuja, luonnontilaisia rakennuksia, uimarantoja, harvinaisia perhoskantoja ja kasveja, huikeita merimaisemia, kallioita, merituulen tuivertamia mäntyjä.
Bongasimme Kari Penttisen opastuksella muutaman värjöttelevän lännenkylmänkukan aitauksessaan; ovat varsin harvinaisia ja rauhoitettuja. Kauniita!
Eteläkärjessä on myös havaittu uhanalaisia perhosia, joita kuulemma tunnetaan Örössä jopa 130 lajia.
Nyt käyntipäivänä oli tuulista ja sateista, perhosista ei tietysti merkkiäkään paitsi infotaulut reittien varrella, eivätkä kukatkaan jaksaneet nauraa.
Ennen paluumatkaa nautittiin runsas ja maittava buffetlounas varuskunnan ruokalana toimineessa rakennuksessa (Ravintola 12”), joka on kuulemma jo Suurruhtinaskunnan aikana rakennettu.
Jo on pihapiiristämme lumilaikut hävinneet ja luonnon kevätkukat ilmestyneet – kevät etenee nyt vauhdilla.
Ruohikoista ja mättäiltä pulpahtelee yhä suurempia leskenlehtiä ja sinivuokkoja.
Raparperit ovat pinnistäneet näkyville, ja päivä päivältä isompina.
*
.jpeg)
.jpeg)
Vielä on vähäisiä lumilaikkuja pihallamme, silti kevät virtaa yhä lähemmäksi tuoden aurinkoisia ja valoisia päiviä iloksemme.
Keväästä kertoo: Vähäjoen voimalliset kuohut ja kohinat; lintujen moniääninen konsertti aamuin illoin; amiraaliperhosen liitely; kevätkukkien runsaus pihoilla ja parvekkeilla.
Urheilukaupassa oli (ehkä on vieläkin) hyviä alennuksia erilaisista kävely- ja vaelluskengistä. Tulin siis hankkineeksi kevyet, lyhytvartiset Merrelit vanhojen tilalle. Tukevat hyvin nilkkaa metsäteillä ja poluilla. Eräänlainen kevään merkki sekin – uusien lenkkarien hankinta – onneksi selvisin taannoisesta kaatumisesta suurella säikähdyksellä ja voin taas harrastaa lenkkeilyä.
Hyvää pääsiäistä!
Onneksi lääkärin mukaan lievä sellainen, siis olin saanut lievän aivotärähdyksen:
Eilen en ehtinyt kotoa pitkälle astella, kun edellä kävelevän naisen koira kävi levottomaksi ja tempautui jalkakäytävällä minua vasten. Kellahdin selälleni ja sain aika tällin takaraivoon - ja muuallekin.
Kiitos avuliaan nuormiehen, joka kiirehti paikalle ja oli soittaa ambulanssin. Meinasin sekopäisenä, ettei tarvitse, pärjään kyllä. Nainen ja koira pyörivät edelleen siinä edessäni, koira valmiina taas hypähtämään, kunnes nuormies sanoi, että vie nyt koira pois.
Kotiin tullessani Ralf meinasi nähdessään kuntoni, että nyt on parasta lähteä päivystykseen. Ehtiessämme sinne (noin 16:30) Paimion päivystys oli kiinni, joten soitettiin ambulanssi terveyskeskuksen pääovelle. Kotvan kuluttua ambulanssi tuli, ja tilanteeni tarkistettiin. Kuullessaan tapahtuneesta ja nähdessään limpun kokoisen kuhmun päälaellani totesivat, että parasta lähteä Tyksin päivystykseen, että pääsette varmasti sinne omin neuvoin. Sinne siis ajettiin.
Lääkärin mukaan olin ihan ok, mutta kotona on jatkettava tarkkailua. No, tänään olo on niin kuin voi olla tuollaisen tärskyn jälkeen, ei paljon naurata. Mutta kaiken kaikkiaan selvisin onneksi suuremmilta kolhuilta, paljon, paljon pahemmin olisi voinut käydä.
Sittemmin olen ihmetellyt, että miten se koira sillai aivan vauhkona rimpuili kohti ja miksei nainen saanut koiraansa ajoissa ojennukseen. Sitäkin mietin, olisiko tuo ikävä tapaus poliisiasia?
Vähäjokipolun alueen puukaadot nähtyäni muistelin upeita ulkoilualueita ja -reittejä muualla, joissa vaeltelin viime vuonna:
