Omenarumbaa

Tänä vuonna kevyttä omenarumbaa kuitenkin, mutta pienesti. Aiemmin meinasin, ettei sellaista olisi tulossa. Vanha omenapuumme näet omenoi niukasti ja harvakseltaan. Lämmin, aurinkoinen kesä kasvatti ja kypsytti omenat kauniin punertaviksi. 

Ja olihan niitä sen verran, ettei tule kaikkia syötyä, enkä aina viitsi muita niitä tarjoamalla rasittaa. Mutta kun ovat niin ihanan makeita ja mehukkaita, pitää ne jotenkin säilöä. Kädet eivät vielä tykkää mehumaijalla touhuamisesta eikä omenasoseen vääntämisestä. Kesti tovin ennen kuin keksin miten säilöä mahdollisimman helposti ja kätevästi talteen.  

Kaivoin esiin vanhan Kenwoodini ja aloin sillä murskata pilkkomiani omenanlohkoja. Lohkominen ja epäkurattien kohtien veistely tuntui käsilleni sopivan. Ja meinasinkin, että nyt pilkotaan, tykkäävät kädet mitä tykkäävät. 

Siinä omenia paloitellessa ja epäkurantteja kohtia veistellessä ajattelin, että tämähän on kuin tallentuneita muistoja (kirjoittaessa) paloittelisi, hyviä etsiskelisi ja joitakin muistoja veistelisi pois ikään kuin sivuuttaen. 

Toista tuntia kului keräämiäni ja pestyjä omppuja paloitellessa ja omenamurskaa purkkeihin laittaessa ja niin edelleen. Pitempään en uskaltanut puuhailla, jottei tule takapakkia, huomenna sitten taas. 

Tuntui todelta hyvältä, että sain tämän homman alkuun ja melkein tehtyä, kuntoni alkaa palautua, olen kiitollinen.