Askel tuntui kepeältä, kävelin ja kävelin. Kului tunti, aloin huolestua, miten paljon matkaa vielä olisi, jaksankohan. Huomaan näet olevani vasta puolessa välissä lenkkiä.
Kaiken kaikkiaan olin luulotellut itselleni olevani paremmassa kunnossa kuin olenkaan. No, takaisin ei voi mennä, eikä oikopolkua ole, joten eteenpäin vaan.
Oli ylämäkiä ja alamäkiä. Sää alkoi viiletä, kävelyni hidastua, kunnes en enää meinannut saada puhtia jalkojen liikutteluun.
Välillä piti pysähtyä ja oikaista. Katselin edessäni avautuvaa auringon värjäämiä lumisia peltoaukeita ja kuusimetsää. Näkymä energisoi, ja väsähdys väistyi, jaksoin taas eteenpäin.
Kotona olin vasta kahden tunnin ja kolmenkymmenen minuutin kuluttua ja lopen kuittina. Olen kyllä suht säännöllisesti liikkunut, mutta tämä oli vallan toista; pitkä lenkki tuntui koko kehossa ja jalat sementtinä. Tuskin jaksoin ruokailua valmistella ja perunia pestä.
Illalla olisi vielä käveltävä espanjan tunnille. Tunnille olisi vain kymmenen viidentoista minuutin kävely, mutta juuri nyt se tuntui ylivoimaiselta.
Levättyäni katselin espanjan kirjojani ja harjoituksia. Tuntui, etten muista ainuttakaan sanaa, kaikki oppimani oli kuin poispyyhkäisty ja jäänyt lenkille.
Pikkuhiljaa palauduin ja painelin kuitenkin tunnille. Onneksi, sillä opettaja Marta oli jälleen niin innostava ja kannustava, että loputkin väsymyksestä kaikkosi. Ja oppitunnin jälkeen askel kotiin oli kevyt ja mieli virkeä. Mahtavaa, taidanpa kiertää huomenna saman lenkin toisin päin! Tänään: no katsotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti